Elokuva perustuu löyhästi nimikkosankarinsa, kuuluisan venäläisen ikonimaalarin elämään. Andrei ei tosin maalaa koko filmin aikana eikä tarina pysähdy hetkeksikään selittelemään, miksi katsojan pitäisi välittää hänestä henkilönä. Useissa kohtauksissa ja kokonaisissa osioissa leffa tuntuu olevan kiinnostunut aivan muista asioista kuin päähahmostaan.
Kärjistetysti tarkovskilainen kohtaus etenee niin, että kaksi-kolme hahmoa mutisee mukafilosofisia pitkässä otoksessa samalla, kun kamera haahuilee ympäriinsä keskittyen milloin mihinkin. Katsoja ei saa selvää, kuka kulloinkin puhuu, miksi puhuu ja mistä tilanteessa on edes kysymys. Kovalla pinnistelyllä keskusteluista ja niiden merkityksestä koko elokuvalle saattaa löytää järkeä tai sitten ei. Puoli tuntia jälkeenpäin saattaa esimerkiksi selvitä, että aiemmassa kohtauksessa omituisesti käyttäytynyt tyttö oli itse asiassa kylähullu, sitä ei vain viitsitty tuoda ilmi katsojalle.
Tällä tavalla myös Andrei Rublev etenee noin ensimmäisen puolikkaansa koko kolmituntisestaan. Henkilökohtaisesti pidän tyyliä turhauttavana, vaikka siinä onkin ajoittain oivaltamisen iloa, kun katsojalta viedään apupyörät alta. Tästä tyylistä olen alkanut havaita selviä vaikutteita myös muiden venäläisohjaajien kuten Aleksandr Sokurovin tai Elim Klimovin leffoissa.
Tarkovskin elokuvista sanotaan usein, ettei niitä pidä ajatella järjellä vaan ne pitää vain kokea kuin musiikki tai runous. Tämä tosin on mielestäni ristiriidassa sen kanssa, että ohjaajan leffoissa on yleensä aika selkeä teema ja sanoma, joihin liittyen hahmot käyvät myös dialogia. Harmillisesti tämä Tarkovskin sanoma on usein uskonnollissävytteinen ja sellaisena minunkaltaiselleni paatuneelle ateistille aika yhdentekevä tai jopa pölhön tuntuinen. Samaa vikaa kuin Dostojevskissa kirjailijana siis.
Andrei Rublevissakin käydään hahmojen välillä runsaasti uskonnollista jahkausta, sillä onhan yhtenä pääteemoista taide uskonnollisena kokemuksena. Jopa Jeesuksen ristiinnaulitseminen uudelleennäytellään venäläisen talvisissa maisemissa. Toisaalta koska kyseessä on historiallinen draama 1400-luvun ikonimaalarista, olisi jokseenkin kummallista, jos hahmot eivät keskustelisi uskonnosta. On myös ihan mielenkiintoista seurata, kuinka avoimesti neuvostoliittolainen ohjaaja on uskaltanut kuuluttaa uskonnon merkitystä itselleen aikana, jolloin uskonnollisuus on pyritty kitkemään pois valtion taholta.
Elokuvan sanomassa on tosin kysymys muustakin kuin uskonnossa. Se kuvaa ensimmäisestä kuumailmapallokohtauksestaan lähtien keksijöiden, käsityöläisten sekä taiteilijoiden taistelua sekä luomisen hulluutta heille epäsuopean yhteiskunnan paineessa. Tarkovski vaikuttaa sanovan, että todelliset mestariteokset voivat syntyä vain niiden taitelijoiden käsistä, jotka uskaltavat oman hyvinvointinsa uhalla kulkea sosiaalisia rajoitteita ja valtavirran tabuja vastaan. Tästä kumpuavat myös monet leffan väkivaltaiset kohtaukset, joissa väkivalta kohdistuu usein nimenomaan luoviin ihmisiin ja taiteen tekijöihin.
Andrei Rublev on täynnä näyttäviä pitkiä otoksia ja erityisesti suuria joukkokohtauksia. Yhtenä kuuluisimpia näistä ovat Tatarien hyökkäys Vladimirin kaupunkiin sekä suuren kellon nostaminen sen ensimmäistä soittoa varten. Näillä kohtauksilla filmi kilpailee vaikuttavuudessaan mitä tahansa eeppisen mittakaavan elokuvaa vastaan. Efekti ei olisi lainkaan sama, jos 90 % kuvasta olisi loihdittu aikaan tietokoneilla oikeiden ihmisten ja miljöiden sijaan.
Aitous ei tosin ole vain ja ainoastaan plussa. Tatarien hyökkäyksen aikana nähdään nimittäin kuuluisa kohua aiheuttanut otos, jossa oikea hevonen pudotetaan alas portaita. En ala sen kummemmin kyseistä hetkeä moralisoimaan, mutta karmeita tapahtumia esitettäessä elokuvien magia syntyy yleensä siitä, että tapahtumat näyttävät uskottavilta mutteivät ole todellisia. Ei niinkään siitä, että tehdään oikeasti jotain karmivaa ja kuvataan se filmille.
Elokuvan viimeinen osio eli kellonrakennus on se, missä leffa imaisee täysin mukaansa. Kyseessä on hiljainen mutta todella tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä, saako paineen alla työtä johtava, kokematon kellontekijäisänsä salat tunteva pojannulikka mestariteoksensa valmiiksi vai menettääkö hän möhlätessään päänsä. Hienous syntyy siitä, ettei filmi missään vaiheessa alleviivaa kohtausten jännitettä vaan antaa yleisön itse havaita ja tuntea sen.
Koska kyseessä ei ole myöskään amerikkalaiselokuvan sankarihahmo, ei ole lainkaan selvää, mikä on näytelmän lopputulos. Kun poika viimein onnistuttuaan ja itkien tunnustaa, ettei hän oikeasti tiennyt mitään isänsä salaista tekniikkaa kellojen rakentamiseksi, jättää hetki sanattomaksi.
Tarkovski päättää mustavalkoisen elokuvansa värillisiin otoksiin Rublevin kuuluisimmista töistä, joihin tämä on myöhemmällä iällään löytänyt inspiraation. Näin se luo kasojalle tunteen kuin hän olisi todella todistanut koko henkistä kamppailua ja tuskaista luomisprosessia aitojen taideteosten taustalla. Lopetus on komea, ja ainutlaatuinen kokemus on myös itse elokuva, ajoittaisesta tuskastuttavuudestaan huolimatta.
Kommentit
Lähetä kommentti