En koskaan katsonut lapsena Ghostbustersia. Aaveiden muuttaminen koko perheen viihteeksi tuntui jo kymmenenvuotiaasta minusta todella laimealta idealta, vaikka filmin tunnari olikin päheä. Nyt kun vuoden 2016 Ghostbusters-reboot on saanut valtaisan määrän haukkuja osakseen, on aika tarkistaa, millainen itse alkuperäinen rakastettu komedia on.
Vastaus: aivan jäätävää paskaa.
Oikeasti, tämä elokuva ei ole ikääntynyt hyvin. Aloitetaan hahmoista. Peter Venkman on komediafilminkin päähenkilöksi harvinaisen rasittava. Koska häntä esittää Bill Murray, hän on tietysti lakoninen ja sarkastinen. Sen lisäksi hän on universumin epätoivoisin naisten ahdistelija, joka käyttää professorin asemaa huijatakseen tutkimuksiinsa osallistuvia kauniita naisia sänkyyn hänen kanssaan.
Venkman epäonnistuu naurattamaan kerta toisensa jälkeen, sillä hän on päähahmona aikansa tuote kaikessa huonossa mielessä. Tohtori epäilee kummituskertomusten selitykseksi silminnäkijän kuukautisia, tunnustaa rakkautensa ensimmäiselle asiakkaalleen noin viiden minuutin sisään ja jatkaa tämän piirittämistä itsepintaisesti läpi koko loppuelokuvan. Tietysti mies voittaa lopulta ihastuksensa sydämen, koska hän on niin rakastettava ja sinnikäs renttu, jolla on kuitenkin sydän kultaa.
Muut hahmot ovat yhden nuotin karikatyyrejä, joilla on niin vähän tekemistä elokuvan aikana, että heitä on vaikea kutsua edes karikatyyreiksi. Musta kiintiöhahmo hyppää esimerkiksi mukaan jengin neljänneksi jäseneksi leffan puolivälissä ilman, että hänellä on siitä eteenpäin mitään juonellista funktiota. Sentään hänelle on kirjoitettu elokuvan ainoa hauska vuorosana: "Ray, jos joku kysyy sinulta oletko jumala, vastaat kyllä!"
Sigourney Weaver on mukana filmissä yhtenä sen pienenä valopilkkuna Venkmanin ihastuksen Danan roolissa, mutta hänen osansa on varsin epäkiitollinen ja mitäänsanomaton. Haamujengiläisiä vastaan asettuvat sivuhenkilöt, kuten yliopistodekaani tai ympäristösuojeluviranomainen, ovat puolestaan niin överiksi vedettyjä nilkkejä, ettei kukaan voi erehtyä, keiden puolella elokuva haluaa olevan.
On vaikea keksiä, mistä Ghostbusters on oikein kertovinaan. Siinä ei ole keskeistä teemaa, antagonista eikä konfliktia, ellei sellaiseksi laske Venkmanin epätoivoista Danan liehittelyä. Kukaan hahmoista ei kehity piirun vertaa eikä yksikään heistä opi mitään. Koko haamujengin nousukin ryysyistä rikkauksiin tiivistetään yhdessä kliseisessä parin minuutin sanomalehtimontaasissa. Hahmot on myös varustettu mielivaltaisen kestävillä juonipanssareilla, joten minkäänlaista uhan tuntua ei synny missään vaiheessa.
Toki elokuvaa voisi tulkita reaganilaisena yksityisyrittämisen ylistyslauluna julkisen puolen byrokratiaa ja sääntelyä vastaan. Jopa itseni kaltaiselle yrittäjälle tällainen allegoria tuntuisi tosin hellyyttävän kömpelöltä valkokankaalle siirretyltä oikeistofantasialta.
Sanoinko vielä, että elokuva ei ole tippaakaan hauska? Leffasta puuttuvat tyystin minkäänlaiset kunnolliset punchlinet. Sitä vastoin se luottaa ennemmin Murrayn sarkastisiin yhden ilmeen katseisiin, jotka eivät nosta edes hymyä huulille.
Totta kai filmi on komediahengessä meiningiltään pöhkö ja sävyltään kieli poskessa, mutta se on eri asia kuin olla aidosti huvittava. Ainoastaan itsensä kymmenettä kertaa asuntonsa ulkopuolelle lukitseva naapuri aiheutti minussa pienoisen hymähdyksen yllämainitun jumala-kommentin ohella.
Elokuvan efektit eivät ole kestäneet sen paremmin aikaa kuin sen arvomaailma, tarinankerronta tai huumori. Toki käytännön tehosteet ovat aina kiehtovia, mutta jösses, kuinka huonoilta osa niistä näyttää. Paholaiskoirien rinnalla Alien 3:n nukkehirviökin on upea ilmestys.
Ghostbusters on maineeseensa nähden hätkähdyttävän surkea tekele, josta ei jää mieleen kuin tunnusbiisi. Jotkin kasariklassikot voivat hyvillä mielin unohtua kasarille.
Kommentit
Lähetä kommentti