Sátántangó

Mitäpä toteaisi 7,5-tuntisesta äärimmäisen hidastempoiseta unkarilaisesta mustavalkojärkäleestä? Kaikki muut elokuvat tuntuvat Béla Tarr Sátántangón jälkeen rauhattomalta ADHD-kohellukselta. Mestariteokseksi ylistettyä elokuvaa ei voi haukkua tekotaiteelliseksi tai olet sivistymätön moukka. Sitä ei voi myöskään kehua nerokkaaksi tai olet teennäinen snobi. O-ou.

Sátántangón alussa ihmetellään kahdeksan minuuttia, kun lehmälauma karkaa vapaalle navetastaan. Se on vieläpä hieno otos ja ehkä elokuvan vaikuttavimpia pahaenteisessä tunnelmassaan. Myöhemmin tuijotetaan, kun juoppo tirkistelee naapureitaan, tuhertaa muistiinpanoja, vetää antaumuksella viinaa ja könyää sateiseen metsään sammumaan. Sen lisäksi katsotaan, miten tyttö kiduttaa kissaa pitkällisesti ja todella häiriinnyttävästi. Päälle kymmenen minuuttia myös omistetaan sille, kun joukko kyläläisiä tanssii päissään tavernassa ilman, että yhtikäs mitään tapahtuu.

Jos hahmot kävelevät kohti horisonttia, heidän kävelyään myös seurataan, kunnes he hi-taas-ti häviävät näköpiiristä. Käykö kärsivällisyyden päälle? Tätä se oikea taide on, kuulemma.

Komeinta elokuvassa on sen visuaalinen ilme ja miljöökuvaus. Maalaiskylä, johon tapahtumat sijoittuvat, on ränsistynyt, röttelöinen, kuran ja peltojen ympäröimä, kaikella tavalla kurjan oloinen loukko, jota piiskaa jatkuva syksyinen sade. Siellä elävät ihmiset ovat rumia, rampoja ja ylipainoisia, parhaat päivänsä nähneitä, huonosti pukeutuvia, onnettoman oloisia surkimuksia. Mustavalkoisuus lisää oman kerroksensa ankeutta ja alakuloa kokonaisvaikutelmaan. Kaunista.

Lohduttomuutta korostaa myös elokuvan äänimaailma. Vaikka kohtauksessa ei tapahtuisi mitään, kiinnitty huomio silti raksuttavaan kelloon, kärpäseen surinaan tai lihavan miehen rahisevaan hengitykseen. Leffa tosissaan haluaa yleisönsä tuntevan ajan verkkaisen kulumisen sekä hahmojensa elämän merkityksettömyyden, tylsyyden ja turruttavuuden.

Yksittäiset kohtaukset jäävät myös mieleen, joskaan kissan kidutus ei pelkästään positiivisesti. Moni kriitikko on huomauttanut, että eläimen kärsimys rikkoo väärällä tavalla neljännen seinän, koska katsoja alkaa ajatella, todistaako hän oikeaa kidutusta. Tarr on vakuuttanut, että kissaa kohdeltiin hyvin: se harjoitteli esimerkiksi kierimistä päivittäin lapsen kanssa ja paikalla oli eläinlääkäri huolehtimassa eläimestä. Olettaen, että ohjaaja puhuu totta, osio on kieltämättä kaikessa ahdistavuudessaan varsin vaikuttava.

Toinen sykähdyttävä kohtaus on humalaisten kyläläisten tanssi, joka koettelee katsojan pinnaa. Kuitenkin kun lopulta yksi hahmoista alkaa hokea enteilevästi vuorosanaa "Elämäni on... tango", muuttuu kohtauksen tunnelma yhtäkkiä — elokuvan otsikon muistaen — painostavaksi ja kylmiä väreitä nostattavaksi. Katsojalla on näet tieto tarinassa samanaikaisesti tapahtuneesta surunäytelmästä.

Elämässään määränpäänsä menettäneiden ihmisten välinpitämättömyys, huolimattomuus ja alistuneisuus nousevat Sátántangón kantaviksi teemoiksi. Tragedian paljastumisen jälkeen he tarraavat lammasmaisesti ensimmäiseen auktoriteetilta vaikuttavaan tahoon, jonka lupaama hyvä ei ole kuitenkaan sitä, miltä se näyttää.

Kommentoivatko elokuva ja sen pohjalla oleva alkuperäisromaani kenties kommunistisen Unkarin maaseudun ahdinkoa? Pahaenteistä Irimiasta, joka on ojentavinaan kyläläisille auttavan kätensä, ohjaa nimittäin valtio. Ovatko farmin ihmiset siis välillisesti virkamiesten ohjaamina kuin pikkutytön riepottelema kissa, johon sinisilmäisenä ja avuttomana kohdistetaan vahvemman taholta rajatonta valtaa?

Kukaan ei tiedä, sillä filmi ei varsinaisesti avaa itseään. Irimiaksen juonittelut jäävät lopulta arvoitukseksi. Selvää lienee vain, ettei kenellekään hahmoista käy lopulta hyvin.

En saa Tarrin magnum opuksesta mielessäni mestariteosta, mutta teos herättää kiinnostavia ajatuksia ylipäänsä elokuvan luonteesta. Sátántangó on niin selkeän antiviihteellinen filmi kuin mahdollista, mutta onko se lähtökohtaisesti väärin, ettei elokuva viihdytä? 

Hitautta voi pitää ainakin esteettisesti miellyttävänä, vaikkei se olisikaan varsinaisesti viihdyttävää. Mutta entä jos viipyily siitä huolimatta tuskastuttaa? Voiko leffassa sanoa olevan silti vikaa, koska kuka määrää otoksen tai elokuvan oikeaoppisen pituuden ja millä tuo oikeellisuus mitataan?

Kokemuksena Sátántangó on ihan jotain muuta kuin mikään muu elokuva, mikä minun kirjoissani tuo sille jo itsessään arvoa. Jos se ei herätä kuitenkaan haluja katsoa toista vastaavanlaista teosta, kertooko se siitä, että filmi on kaukana jonkinlaisesta ihanteesta?

Tapahtumaköyhien kohtausten ja itse leffan venyttäminen jäätäviin mittoihin ei myöskään kysy erityistä taitoa, paitsi näyttelijöiden kestävyyden osalta. Se on siis ulottuvuus, jossa itsetarkoituksellisuus ja huomionhakuisuus on jokseenkin helppo naamioida taiteellisuudeksi. Jos kyseessä on neron tuotos, eikö jokaisen hetken elokuvassa pitäisi tuntua tärkeältä ja oleelliselta? Miksi kymmenen minuutin otos kestää siis juuri kymmenen minuuttia eikä esimerkiksi viisi tai 25? Missä vaiheessa tulee se raja vastaan, kun teennäisinkin elokuvaharrastaja luovuttaa ja toteaa, että voi nyt helvetti?

Jotta itse osaisin täysin arvostaa Tarrin järkälettä, kaipaisin sen hitaudelle ja pituudelle vielä vahvempaa perustelua tarinan teemojen kautta. Leffaa ajatellessani en huomaa pohtivani niinkään sen sisältöä vaan ainoastaan sen tempoa. Itse kuvatut ihmiset, tapahtumat ja niiden muodostama merkitys eivät kohoa toiselle tasolle epätavanomaisen verkkaisuuden johdosta, vaikka kokemus itsessään onkin poikkeuksellinen.

Erittäin kiinnostava elokuva Sátántangó on silti. Harva filmi jää yhtä vahvasti mieleen, niin hyvässä kuin pahassakaan.