The Strangers

Bryan Bertinon ohjaama ja käsikirjoittama The Strangers lytättiin aikanaan kriitikoiden toimesta mutta on jälkikäteisissä tarkasteluissa saanut arvostusta osakseen ja noussut kulttielokuvaksi. Ristiriita aikalaisarvioiden ja myöhempien näkemyksien välillä on ymmärrettävä. The Strangers on huomattavasti keskimääräistä slasheria kyvykkäämmin ohjattu kauhupätkä, joka on hetkittäin pirullisen jännittävä. Samaan aikaan se sortuu kauhuleffojen perisyntiin eli typerästi käyttäytyviin hahmoihin, mikä tekee filmistä turhauttavaa katsottavaa.

Elokuvan alussa sen päähenkilöt, Hollywoodin malliosastolta karanneet James ja Kristen, saapuvat Jamesin vanhempien autiolle talolle. Liv Tylerin esittämä Kristen on torjunut Jamesin kosinnan, joten päällä on vakava parisuhdekriisi. Kun eksyneen oloinen nuori tyttö saapuu koputtamaan ovelle kysellen salaperäisesti, onko Tamara kotona, outoja alkaa tapahtua.

The Strangers tekee paljon asioita oikein. Tavanomaisen teiniseurueen sijaan keskitytäänkin vain kahteen päähenkilöön, joista emme saa tietää paljon mutta joiden välinen suhde tehdään kuitenkin katsojalle kouriintuntuvaksi. Elokuva ei sisällä halpahintaista "se olikin kissa!" -valesäikyttelyä vaan uhka on heti alusta asti oikea. Silti se malttaa rakennella jännitystä rauhassa. Steadicam-kameratyöskentely ja tyylikäs valaistus luovat myös onnistuneesti painostavaa tunnelmaa.

Bertino pitää väkivallan minimissään. Pahimmat säikäytykset ja selkäpiitä karmivat otokset saadaan aikaan aivan muin keinoin. Vaikka olen paatunut kauhuleffafani, kohtauksessa, jossa naamiopäinen mies ilmestyy Kristenin selän taakse tarkkailemaan, sydän hyppäsi kurkkuun ja läimäisin filmin refleksinomaisesti paussille. Edes jump scaret eivät tunnu halvoilta tai liian ennalta arvattavilta, vaan pitävät sopivasti varpaillaan. Muukalaisten ryhtyessä terrorisoimaan pariskuntaa tunnelma onkin parhaimmillaan hyytävä.

Vähitellen kuitenkin hahmojen epälooginen käytös alkaa sapettaa. He eivät tee kenties mitään käsittämättömän umpihölmöä, mutta luovuttavat passiivisuudellaan kaikki kortit pahiksille niin auliisti, että Darwin hieroo käsiään.

Kysymyksiä hahmojen aivoituksista voi esittää loputtomiin: Miksi Kristen ei karju Jamesille tosissaan, kunnes tämä uskoo, että vaara on todellinen? Miksi James ylipäänsä kyseenalaistaa Kristenin arviointikyvyn? Miksi James lähtee useaan kertaan seikkailemaan ulos jättäen Kristenin yksin asuntoon? Miksi hän ei haulikkonsa kanssa heiluessa varmista jatkuvasti selustaansa? Miksi Jamesin ystävä, Mike, ei vaikuta tiedostavan vaaratilannetta, vaikka hänen autonsa ikkunan läpi heitetään kivi? Miksi päähenkilöpari haluaa väkisin ryömiä keskellä valaistua pihaa täysin näkösällä? Miksi Kristen palaa ulkoa takaisin sisään taloon, jossa hänellä ei ole mitään suojaa? Miksi, miksi, miksiii?

Toinen kauhuleffojen perisynti, joka alkaa painaa elokuvan edetessä on se, miten maagisesti murhaajat osaavat aina kadota ja teleporttailla ympäriinsä. He ovat kuitenkin vain kaksi nuorta tyttöä ja yksi aikuinen mies teräaseiden kanssa. Ilman epäreilua käsikirjoitusta Kristenillä ja Jamesilla pitäisi haulikon ja veitsen kanssa olla varsin hyvät mahdollisuudet kamppailla vastaan. Sen sijaan murhaajien ei tarvitse edes tosissaan yrittää, vaikka pariskunta saattaisi paeta minä hetkenä hyvänsä. Missään vaiheessa ei myöskään paljastu, miten murhaajat pääsevät kulkemaan vapaasti ja äänettä taloon muuten kuin elokuvamagian seurauksena.

Murhaajien leikittely uhreillaan tapahtuukin yksinomaan kauhuleffan kohoavan jännityksen vaatimuksesta. Jos kirvesmies halkaisisi pahaa aavistomattoman Kristenin kallon heti filmin alkuun, elokuva olisi käytännössä ohi. Sen sijaan he kiertelevät pariskuntaa kuin kissa kuumaa puuroa.

Ymmärrän, että naamiopahisten käsittämättömyys ja toiminnan epäloogisuus ovat osa mysteerin viehätystä. Se on silti samalla hiukan turhankin läpinäkyvä käsikirjoituksellinen väline tarinan pitkittämiseksi. Pahaenteinen seinille kirjoittelu on sitä paitsi vain tympeä klise.

Elokuvan lopetus jättää selittelemättömyydessään kaksijakoisen fiiliksen. Tykkään siitä, että murhaajien motiiveja ei avata lainkaan, sillä leffan kauhu syntyy nimenomaan mielivaltaisen väkivallan pelosta. Tarkempi ymmärrys pahisten päänliikkeistä vain latistaisi tunnetta siitä, että kuka tahansa voisi olla vastaavan hyökkäyksen uhri.

Samaan aikaan filmi jättää kuitenkin sitomatta tapahtumansa mihinkään syvempään tematiikkaan. Olisin kuvitellut, että edes otsikko The Strangers viittaisi myös päähenkilöiden keskinäiseen suhteeseen. Loppujen lopuksi koko alun erodraamalle ei paljastu minkäänlaista laajempaa sanomallista merkitystä.

Tuntemattomien ihmisten satunnaisiin uhreihin kohdistama väkivalta on toki itsessään kiinnostava teema muttei todellakaan uusi lajityypille. Bertinon teos ei oikeastaan käsittele sitä myöskään mitenkään vain tyytyy ainoastaan näyttämään sitä.

The Strangers on katsomisen arvoinen, joskin paikoin todella tuskastuttava, slasher karmivalla tunnelmalla sekä tehokkailla säikäytyksillä. Sen ongelma on siinä, että osa genren filmeistä tekee saman yhtä hyvin mutta käsittelee aihetta huomattavasti kiinnostavammin. Esimerkiksi Michael Haneken Funny Games on kaikin puolin parempi tekele, joka vieläpä kritisoi The Strangersin kaltaisten elokuvien suhdetta katsojaan.