Shoah

Yhdeksän ja puolen tunnin dokumentti holokaustista ei kenties ole viihteenä leppoisimmasta päästä. Viikon ajan iltani kuluivat kuitenkin nauliintuneena Claude Lanzmannin järkälemäisen Shoahin äärellä. Se koostuu juutalaisten kansanmurhan silminnäkijähaastatteluista sekä sen tapahtumapaikkojen kuvauksesta ilman sekuntiakaan arkistomateriaalia.

Shoahilla kestää aikansa lähteä liikenteeseen ja se vaatii katsojaltaan keskittymistä. Elokuva on leikattu siten, että yhtä haastattelua ei esitetä kokonaisena putkeen vaan filmi loikkii haastateltavien välillä. Haastatteluja sitoo yhteen yleensä jonkinlainen suurempi aihekokonaisuus, tapahtumasarja tai teema, joka tosin välittömästi ole aina ilmiselvä. Raskautta leffan alkupuolelle tuo myös runsas tulkkien käyttö, minkä vuoksi keskustelut etenevät hitaasti.

Dokumentti keskittyy kolmeen natsien tuhoamisleireistä eli Chełmnoon, Treblinkaan sekä Auschwitz-Birkenauhun. Alussa käsitellään puolalaisten sivustakatsojien vaikutelmia leireistä sekä ruumiiden hävitysprosesseja. Myöhemmissä haastatteluissa pureudutaan itse leirien tuhoamisprosesseihin, muun muassa sonderkommandojen ja varsinaisten natsien näkökulmasta. Lopussa perehdytään myös tuhoamisleirien junakuljetuksiin sekä Varsovan ghettoon.

Mitä syvemmälle kansanmurhan silmittömään hävitykseen leffa uppoutuu, sitä kuristavamman otteen se tarraa katsojastaan. Shoah on rehellisesti ensimmäinen kerta, kun tunnen aidosti hahmottaneeni jollain tasolla holokaustin aiheuttaman inhimillisen kärsimyksen määrän. 

Filmi todella konkretisoi, miksi tuhoamisleireistä puhuttiin "kuolemantehtaina". Saksalaisen insinöörimäisyyttä ja heidän huijauksensa eleganttiutta ihailisi, ellei se olisi niin kammottavaa. Tuhannet ja taas tuhannet pahaa-aavistamattomat juutalaiset houkutellaan täiden poiston verukkeella kaasukammioihin ilman minkäänlaista vastarintaa. Samalla natsit voivat optimoida vaikkapa kaasutustrukkien takakontin kokoa mahdollisimman tehokasta ja keskeytyksetöntä massamurhaamista varten.

Elokuva on täynnä toinen toistaan järkyttävämpiä tarinoita. Hirvittävimmät kertomukset kuullaan sonderkommandoilta, jotka joutuivat todistamaan lukemattomia vertaistensa kaasuttamisia ilman mahdollisuutta varoittaa heitä. Haastateltavat miehet ovat sellaisen helvetin läpi käyneitä, etteivät he herkästä järky, vaikka tapahtumia joutuisi kertaamaan. Sitä pahemmalta se tuntuukin, kun he lopulta murtuvat paljastaessa karmivimmat kokemuksensa.

Mieleen painuu erityisesti kertomus saksalaisnaisesta, jolle yksi sonderkommandoista vihjaa vaarasta mutta jota kukaan muista vangituista juutalaisista ei usko. Nainen päätyy lopulta natsien kiduttamaksi ja elävältä poltetuksi. 

Samoin järkyttävä on tarina Auschwitz-Birkenaussa propagandatarkoituksiin ylläpidetystä tšekkiläisestä perheleiristä, jonka jäsenet lopulta määrätään kaasutettavaksi. Poikkeuksellisesti murhattavat ihmiset nimittäin tietävät joutuvansa tapetuksi. Haastateltava tšekkiläinen sonderkommando kertoo menneensä heidän kanssaan kaasukammioon, koska ei kestänyt nähdä maanmiehiensä ja -naisiensa kuolevan. Uhrit kuitenkin houkuttelivat hänet pois kaasukammiosta jatkamaan elämäänsä.

Kylmääviä ovat yhtälailla natsien itsensä haastattelut. Chełmnon kylässä elänyt natsivaimo tuumaa kysyttäessä puolalaisten ja juutalaisten eroista, ettei hän tiedä tarpeeksi psykologiasta ja antropologiasta osatakseen vastata. Treblinkassa palvellut SS-upseeri rallattelee mielellään juutalaisilla laulatettua ironista laulua ja kertoo järkähtämättömän analyyttisesti tuhoamisleirin "primitiivisestä mutta tehokkaasta" koneistosta. Belzecissä palvellut natsikomentaja taas tarjoilee yhä muina miehinä kaljaa saksalaisessa oluttuvassa.

Kukaan haastateltavista sodan häviäjistä ei osoita edes alkeellista katumusta. Idän rautateistä vastannut byrokraatti ei tietenkään tiennyt mistään mitään, vaikka junat tuhoamisleireihin dokumentoitiin pilkuntarkasti. Varsovan geton johtajan apulainen ei puolestaan koe olevansa vastuussa mistään tai muista oikeastaan mitään, paitsi että hän yritti parhaansa manageroida ylikansoitettua leiriä ja ettei hän ollut oikeastaan lainkaan päättävässä asemassa.

Kiinnostava on myös kansanmurhaa todistaineiden puolalaisten suhtautuminen juutalaisiin. He ovat pahoillaan tapahtuneesta mutteivät selvästi kokeneet myöskään suurta rakkautta uhreja kohtaan. Tässä heijastuu se luokkien välinen katkeruus, jota natsit käyttivät myös propaganda-aseena, sillä juutalaiset olivat alueella keskimäärin varakkaampaa väestöä. Varsovan geton kertomuksissa ympäröivien puolalaisten asenteet näyttäytyvät kaikkein vihamielisimpänä, sillä he olivat valmiita passittamaan karanneet juutalaiset välittömästi takaisin muurien sisälle.

Hiukan puuduttavasta alustaan huolimatta Shoah on synkkä, vangitseva ja äärimmäisen tärkeä dokumentti, joka sukeltaa yhteen historian suurimmista hirviömäisyyksistä. Sen tapa kuvata tapahtumapaikkoja sitä mukaa, kun ne nousevat esille haastatteluissa, voi tuntua liiankin pelkistetyltä. Itse pidin sitä kuitenkin havainnollistavana, minkä lisäksi kontrasti kuvaushetken seesteisyyden ja hyytävien kertomusten välillä hätkähdyttää.

Miltei kymmenen tuntia haastatteluja ja historiallisilla paikoilla haahuilua tuntuisi monessa muusa tapauksessa liioittelulta. Tämä aihe on kuitenkin poikkeus.