Jos minulla olisi lapsia, ensimmäinen kunnon kauhuelokuva, jonka näyttäisi heille, olisi The Night of the Hunter. Charles Laughtonin ainoaksi ohjaustyöksi jäänyt, aikanaan väärinymmärretty ja goottilaisuudesta vaikutteita ammentanut kauhusatu onnistuu yllättämään nykypäivänäkin. Psyko jää tälle ylenkatsotulle klassikolle aivan kakkoseksi!
The Night of the Hunter on Robert Mitchumin voimannäyte. Hän esittää erästä muistettavinta leffapahista, oudon uskonnollisen logiikkansa mukaan toimivaa valepastori Harry Powellia. Powell on todellisuudessa huijari ja murhaaja, joka vankilasta vapauduttuaan lähtee jäljittämään sellitoverinsa kätkemiä rahoja. Tummassa pappispuvussa kulkeva, itsekseen lauleleva surmaaja muodostaa elokuvan ikonisimman hahmon.
Mitchumin roolityö on vangitsevaa. Hänen matala baritoniäänensä hyväilee korvia ja isällinen olemus saa katsojankin uskomaan hänen rehellisyyteensä. Miehen komean ulkonäön ja pituuden vuoksi on helppo myös ymmärtää, miksi Powell herättää viehtymystä vastakkaisessa sukupuolessa.
Tarinaltaan The Night of the Hunter on ennalta arvaamaton ja paikoin hätkähdyttävä. Rahat ryöstänyt kuolemaantuomittu on vannottanut lapsiaan, Johnia ja Pearlia, piilottamaan saaliinsa ja olemaan hiiskumatta siitä sanaakaan. Powell löytää lapset ja viettelee heidän leskiäitinsä naimisiin kanssaan.
Elokuvan olettaisi jatkuvan tästä trillerinä, jossa perhe yrittää selvitä huijari-isäpuolen ikeestä. Odottamattomana käänteenä Powell kuitenkin surmaa perheenäidin armottomasti. Kuva joen pohjalle autoonsa vangitusta kuolleesta naisesta palaa verkkokalvoille. Tällaista ei 50-luvun filmissä uskoisi näkevänsä!
Kun lapset rahoineen lähtevät karkuun veneellä jokea pitkin, elokuvan musiikilliset valinnat sekä visuaalinen kieli eläinkuvastoineen heijastelevat ennemmin sadunomaista kuin kauhuleffamaista tunnelmaa. Jopa filmi itse vertaa parivaljakon pakomatkaa niin Mooseksen pelastautumiseen faaraolta kuin Jeesuksenkin livahtamiseen Herodeksen nenän alta. Kontrasti lapsien tähdittämän sadun sekä julman jännitysnäytelmän välillä tuo tummanpuhuvuudessaan mieleen Grimmin veljesten tarinat.
Viimeistään tässä vaiheessa katsoja myös kiinnittää huomiota siihen, kuinka kaunis elokuva The Night of the Hunter on. Varjoilla leikitteleminen ja silhuetit luovat karmivaa tunnelmaa hakien selvästi vaikutteita F. W. Murnaun Nosferatusta sekä muista saksalaisen ekspressionismin merkkiteoksista. Leffan tapa hyödyntää lavasteita ja matte-maalauksia tuo mieleen esimerkiksi Ihmemaa Ozin alun siinä, miten ne luovat maalaismaisemiin fantastista vaikutelmaa.
Laughtonin elokuvassa on tosin vielä joitain aikansa leffoille ominaisia kömpelyyksiä. Dialogi tuntuu paikoittain pakotetulta, kuten lasten isän tuumiessa huvittavan painokkaasti ääneen, mitä hän tekisi varastetuille rahoille. Powellin surkuhupaisuus on sitä vastoin osaksi tarkoituksellista, mutta pelottavuus karisee turhankin kanssa hänen jahdatessaan ipanoita kädet ojossa kompuroiden. Lapsinäyttelijät ovat myös valitettavan puisevia kapeassa ilmaisussaan.
Elokuvan taustalla kulkee kuvaus lama-ajan ahdingosta ja heikko-osaisuudesta. Tämän kurjuuden keskellä Powellin kaltaiset häikäilemättömät hyväksikäyttäjät pääsevät hyötymään ihmisten sinisilmäisyydestä. Filmi välittää kaikesta huolimatta sen toiveikkaan sanoman, että aikuisten pahuuksista huolimatta lapset selviytyvät hankalistakin ajoista voittajina, vaikka heidän pitäisi kestää niiden mukana tulevat koettelemukset.
Vaikka The Night of the Hunter liikkuu sadun rajamaastossa, hahmojen hyväuskoisuus tuntuu silti hetkittäin liioitellulta. Erityisesti leffalla tuntuu olevan jotain naisia vastaan, sillä heidän naiiviudelleen ei löydy rajoja, oli kyse sitten pikkutytöstä, teinistä tai isoäidistä. Jopa tarinan ainoa tolkku naishahmo, Lillian Gishin vakuuttavasti tulkitsema, orpoja elättävä Rachel tuumaa: "Women is fools."
Ajoittain elokuva sortuu myös laiskoihin oikopolkuihin, jotta juoni pysyisi kasassa. Se, ettei ystävällinen Birdie-setä raportoi joesta löytämäänsä ruumista, koska hän pelkää tulevansa leimatuksi murhaajaksi, tuntuu väkinäiseltä. Se myös häiritsee, ettei Rachel soita lopussa välittömästi poliiseja hätyyttämään uhkailevaa Powellia vaan odottaa yöhön asti kohdatakseen hänet ensin itse.
Filmin lopetus on hieman sentimentaalisen siirappinen, mutta sitä tasapainottaa yllättävän koskettava kohtaus, jossa Powellin pidättäminen herättää Jamesissa muistot isänsä vastaavasta kohtalosta. Poika luovuttaakin poliiseille rahat, jotka ovat tehneet hänet orvoksi. Niiden taakasta on kasvanut liian suuri kannettavaksi.
The Night of the Hunteria täytyy teoksena kehua aikaansa edellä olevaksi. Kauhuelokuvan ja sadun risteytys tekee vaikutuksen sekä yhdistelemällä ennakkoluulottomasti eri tyylejä että kulkemalla tarinankerronnallisesti yllättäviä polkuja.
Kommentit
Lähetä kommentti