Luin vastikään ensimmäistä kertaa C.S. Lewisin ensimmäisen Narnia-romaanin, mutta minusta ei syntynyt uutta kirjasarjan fania. Velho ja leijona on tarinaltaan ja hahmoiltaan yhtä ohut kuin sen 200-sivua antavat olettaakin. Siihen nähden sen elokuvasovitus on odottamattoman hyvä.
Olin kuvitellut Disneyn Narnia-näkemystä rahastukseksi Harry Potterin ja Sormusten herran vanavedessä. Ei studiota varmasti kassakoneiden kilinä ole harmittanut, mutta filmiä ei ole silti tehty vasemmalla kädellä huitaisten.
Ensimmäinen asia, jonka leffa-Narnia tekee oikein, on kirjaa vahvempi hahmofokus. Lewisin tekstissä neljällä Pevensien sisaruksella on persoonaa yhtä paljon kuin tarinan kuuluisalla lyhtypylväällä. Elokuva sen sijaan siirtää kertomuksen painoa sen puisevasta Kristus-allegoriasta lapsiin itseensä.
Toisin kuin kirja, filmi taustoittaa tarinaa ovelasti huomioimalla tapahtuma-ajankohdan. Nelikko lähetetään maaseudulle pakoon Lontoon pommituksia. Heidän isänsä on rintamalla sotimassa, ja leffa vihjaa poikkeuksellisen tilanteen vaikuttavan myös lapsiin.
Sisaruksensa pettävä Edmund ei esimerkiksi olekaan elokuvassa vain tuhma
poika kuten alkuperäisteoksessa. Sen sijaan hänen käytöksensä on
selvästi isän poissaolon aiheuttaman huolen oirehdintaa. Tässä suhteessa
leffa tuo mieleen esimerkiksi Naapurini Totoron, jossa puolestaan äidin
sairastuminen vaikutti lapsipäähenkilöihin. Disneyn sovituksella onkin lähdemateriaaliaan huomattavasti enemmän sydäntä.
Filmin suurimman läpimurtoroolin tekee sisaruksista nuorimman, Lucyn, näyttelijä Georgie Henley. Hän on vain kymmenenvuotiaana valkokankaalla täydellisen uskottava ja hallitsee kaikki tunnetilat vakuuttavasti. Myös muu lapsinäyttelijäkaarti suoriutuu osistaan kunnialla.
Vaikutuksen elokuvassa tekevät myös erikoisefektit, jotka ovat kestäneet aikaa hämmentävän hyvin. CGI-eläimet ja -fantasiaotukset toki tunnistaa tietokoneluomuksiksi, mutta ne häiritsevät vähemmän keinotekoisuudessaan kuin monet modernit Marvel-leffat. Komein aikaansaannos on toki Liam Neesonin ääninäyttelemä Aslan-leijona, joka ei tänä päivänäkään riko elokuvan illuusiota animaatiohahmon suuresta roolista huolimatta.
Efektijälki ei toki ole täysin tasaista. Silti on vaikea uskoa, että kyseessä on filmi, joka ilmestyi vain kaksi vuotta Kuninkaan paluun jälkeen ja samana vuonna kuin Sithin kosto kumipallo-Yodineen.
Kenties tietokonetehosteiden toimivuus piileekin siinä, ettei katsojaa hukuteta niihin. Iso osa Velhon ja leijonan visuaalisesta tyylikkyydestä kumpuaa nimittäin aitojen maisemien hyödyntämisestä sekä käytännön tehosteista. Narnian talvisessa metsässä on tunnelmaa, kun taas taistelukentän taustalla kohoava vuoristo muodostaa komeat puitteet loppukähinöille. Faunit ja minotaurit tuntuvat puolestaan aidoilta, koska leffa hyödyntää taikaolentojen toteutuksessa GGI:n ohella myös puvustusta ja maskeerausta.
Aivan täydellisiä nappiosumia tosin kaikki kostyymit ja meikkivalinnat eivät ole. En esimerkiksi ymmärrä, miksi tarinassa pikavisiitin suorittava joulupukki ei voi asultaan näyttää rehdisti joulupukilta, sillä nyt hahmon tunnistettavuuden puute tekee kohtauksesta vain hämmentävän. Tilda Swintonin esittämän noidan valkoinen kasvomaali pistää myös ikävästi silmään.
Narnia-sovituksen suurin kompastuskivi on siinä, että kahden ja puolen tunnin omistaminen lyhyelle lastenkirjalle uuvuttaa. Elokuva on sinänsä hyvin uskollinen lähdemateriaalilleen. Alun lisäksi vain keskivaiheen toimintakohtaus jäällä on täysin lisättyä sisältöä. Se osoittautuukin leffan turhimmaksi ja heikoimmaksi osioksi, jossa myös efektit ovat heikoimillaan ja juonipanssari suojaa kastuneita hahmoja hypotermialta.
Kirjan juonen lojaali seuraaminen ei tee silti ihmeitä, koska itse alkuperäistarinakaan ei ole erityisen mukaansatempaava. Ohjaaja Andrew Adamson yrittää sentään luoda romaania enemmän jännitettä Aslanin henkiinheräämiseen ohjaamalla katsojan huomion lopputaisteluun. Näin mietin itsekin Lewisin tekstiä lukiessani, että käänne kannattaisi valkokankaalla toteuttaa.
Romaanin Jeesus-allegoria ei kuitenkaan muutu edes fiksuilla kerronnallisilla valinnoilla vähemmän puisevaksi. Samat ohuesti verhotut vertauskuvat Juudaksesta, Pietarista, Saatanasta sekä syntien sovittamisesta ovat edelleen mukana, joskaan ne eivät ole nyt tarinan ainoa sisältö. Sisarusten hitsautuminen yhteen hankalimpien aikojen keskellä nousee nimittäin filmin keskiöön.
Leffa yrittääkin parhaansa mukaan perustella lasten motiiveja liittyä taisteluun Narnian puolesta ja onnistuu siinä kirjaa paremmin. Siitä huolimatta on vaikea välttää tunnetta, että kertomuksen keskeisestä hyvän ja pahan taistosta puuttuu henkilökohtaisuus. Asiaa auttaisi kenties se, jos Swinton olisi noidan roolissa karismaattisempi pahis. Hänestä ei nimittäin huou kummoistakaan uhan tunnetta.
Lähdemateriaalin tarinaa pyritään järkevöittämään myös yksityiskohtien tasolla. Muun muassa lasten syy piiloutua yhtä aikaa komeroon on elokuvassa paljon uskottavampi kuin Lewisin tekstissä.
Kaikki elokuvan muutokset eivät silti ole kirjaan nähden parannus. Filmi ei tee kovinkaan selväksi, että noidan tarjoamat makeiset ovat lumottuja, mikä saa Edmundin vaikuttamaan typerän hyväuskoiselta. Sekin on kummallista, että Peteriltä riistetään hänen sankarihetkensä taistelussa Maugrim-sutta vastaan. Leffassa susi nimittäin syöksyy itse miekkaan sen sijaan, että poika itse sysäisi sen päällekarkaavan pedon sydämeen.
Hollywood-eepoksille tyypillisesti komeat otokset ajavat puolestaan logistiikan ylitse. Näkymä kallionjyrkänteeltä on esimerkiksi elokuvallisen upea, muttei siinä ole kauheasti järkeä, miksi hahmot päättävät tallustaa umpikujaan vailla alaspääsyä. Kun hyvikset taas juoksevat karkuun joulupukin rekeä, jota he luulevat lähestyväksi noidaksi, he teleporttaavat keskeltä avojäätä rannalle, vaikka reen olisi ilmiselvästi pitänyt saavuttaa heidät.
Disneyn Velho ja leijona ei ole missään nimessä täydellinen koko perheen fantasiafilmi. Siitä huolimatta koin sen parissa hetkittäin sellaisia hymyä nostattavia taianomaisia hetkiä, jotka puuttuivat tyystin Lewisin kirjasta ja jotka ovat olleet harvinaisia myös monien muiden vastaavien Hollywood-adaptaatioiden, kuten Harry Potterin, kohdalla. Alkuperäisteosta vahvempi keskittyminen tarinan hahmoihin, hyvin säilyneet tehosteet sekä taitavat lapsinäyttelijät yllättävät lopulta positiivisesti.
Kommentit
Lähetä kommentti