Odotin suosiota ja kehuja keränneestä korealaisesta Squid Gamesta jonkin sortin Battle Royale -kloonia venytettynä televisiosarjan mittaan. Sitähän Netflix-hitti tavallaan onkin, mutta konseptia on varioitu riittävästi. Tuloksena on kiitettävän mukaansatempaava jännäri.
Sen sijaan, että hahmot heitettäisiin vain aseiden kanssa murhaamaan toisiaan, he pelaavat toisiaan vastaan lastenleikkejä imitoivissa kuolettavissa peleissä. Pelien aikana kilpailijat saattavat taistella kelloa vastaan, joukkueina tai jopa pareina. Viimeinen hengissä selviäjä voittaa tietysti hervottoman summan rahaa.
Potista lähtee kilvoittelemaan myös elämänsä kehnoon jamaan sössinyt uhkapeliriippuvainen Seong Gi-hun. Gi-hun tasapainoilee onnistuneesti raivostuttavan ja rakastettavan välimaastossa, mistä kiitos kuuluu Emmyn ansaitusti voittaneelle Lee Jung-haelle.
Lee pääsee esittelemään sarjan aikana koko näyttelijän skaalaansa. Gi-hun on show'n inhimillinen moraalikompassi, joka ei suinkaan säily koko tarinaa vain harmittomana tollona, vaan saa pelien edetessä särmää.
Squid Gamen viihdyttävintä antia onkin sen kirjava hahmokaarti, johon kuuluvat Gi-Hunin ohella hänen lapsuudenystävänsä, älykäs pörssikeinottelija Cho Sang-woo, pohjoiskorealainen loikkari Kang Sae-byeok, lojaali mutta hyväuskoinen intialainen Ali Abdul, aivokasvainta sairastava Oh Il-nam, gangsterikovanaama Jang Deok-su sekä eksentrinen ja äänekäs Han Mi-nyeo.
Näistä vain Sae-byeok on yhden ilmeen angstaavana möllöttäjänä selkeä huti. Mi-nyeo taas on siinä ja siinä, ylittääkö hänen räiskähtelevyytensä katsojan sietokyvyn rajat.
Hahmokatraan ansiosta edes sarjan ennalta-arvattavuus ei haittaa. On selvää, että ensimmäisissä peleissä kuolevat vain turhat punanutut, sen jälkeen vähemmän tärkeät sivuhahmot ja lopussa jäljelle jäävät kaikkein keskeisimmät henkilöt. Gi-hunilla on lisäksi taipumus selvitä haasteista hengissä aina täpärimmällä mahdollisella tavalla.
Shown ohjaaja-käsikirjoittaja Hwang Dong-hyuk osaa kuitenkin repiä kaiken irti ihmisten välisestä draamasta. Kauden ehdoton huipentuma on sen kuudes jakso, jossa pelaajat pelaavat pareittain toisiaan vastaan marmorikuulilla ja vain voittaja selviää hengissä. Sympaattisten hahmojen kuolemat tuntuvat parhaimmillaan ahdistavan riipaisevilta.
Squid Game on sarjana varsin suoraviivainen kapitalismiallegoria. Pelaajat kilpailevat toisiaan vastaan hervottomasta summasta rahaa, koska heillä ei huonon jamansa vuoksi ole vaihtoehtoja. Voittajia voi olla vain yksi, ja muille käy huonosti.
Hauskasti pelit ovat myös mainostetusta tasapuolisuudestaan huolimatta usein räikeän epäreiluja. Alun sokkona tehty valinta voi pudottaa selviytymistodennäköisyydet nolliin tai nostaa niitä huomattavasti. Eräässä pelissä taas pärjää puhtaasti fyysisen voiman ansiosta. Tämä kaikki vihjaa nokkelasti, että mahdollisuuksien tasa-arvo on usein vain kaunista korupuhetta.
Kun lopulta Agatha Christie -henkinen käänne paljastaa syyllisen kaiken taustalta, upporikkaan antagonistin motiiviksi selviää tietysti rikkaan elämän tylsyys. Köyhän arki kilpailullisen yhteiskunnan pahnanpohjimmaisena on toki ikävää. Yhtälailla ihmismieli kokee kuitenkin kapitalismissa olonsa apeaksi, kun ei ole mitään, mistä kilpailla.
Squid Game on sen verran tasalaatuisesti kirjoitettu sarja, että sen suurimmaksi heikkoudeksi muodostuu tarinan ilmiselvyys. Yhdeksän jaksoa eivät tarjoa missään suhteessa isoja oivalluksia, vaan juoni on selvillä alusta asti. Sisällön hienoinen tiivistäminen ei olisi haitannut
Show demonstroikin televisiosarjaformaatissa usein esiintyvää ristiriitaisuutta, sillä esimerkiksi sarjan kakkosjakso edustaa sinällään hyvää tarinankerrontaa. Se näyttää, että päästyään pois pelistä hahmot joutuvat kohtaamaan jälleen kurjan elämänsä ja palaavat vapaaehtoisesti takaisin kisaamaan. Silti samaan aikaan on turhauttavaa katsoa kokonainen jakso tapahtumia, joiden väistämätön lopputulos on helppo ennakoida alkuminuuteilta lähtien.
Isoin kauneusvirhe Squid Gamessa on puolestaan sen englanninkielisten kohtausten kömpelyys. Englantia puhuville naamioiduille VIP-hahmoille kirjoitettu dialogi on hirveää ja heidän tönkkö näyttelynsä vähintään yhtä kammottavaa. Onneksi heitä ei esiinny sarjassa kuin kahdessa jaksossa, mutta kaikkien noiden kohtausten toivoisi olevan mahdollisimman nopeaa ohitse. Dong-hyuk on selvästi vahvimmillaan työskennellessään natiivikielellään.
En yleensä usko tuosta vain Netflix-sarjojen hehkutukseen, joten en odottanut Squid Gamelta paljoa. Pelkän Battle Royalen apinoinnin sijaan kyseessä on kuitenkin varsin nautittava show, jonka taso pysyy alusta loppuun korkeana. Eivät murhaavat pelit jää kummittelemaan uniin, mutta kyllä niiden parissa yhden tuotantokauden sohvaperunoi tyytyväisenä.
Kommentit
Lähetä kommentti