Die Hard 2

Pöhköjen Hollywood-jatko-osien joukossa Die Hard 2 ei ole kaikkein kehnoimmasta päästä. Suomalaisilla ei ole leffan suhteen hävettävää, sillä Renny Harlin osasi uransa huipulla kyllä ohjata toimintaelokuvaa. Harmillisesti filmin käsikirjoitus on niin hölmö ja aukkoinen, ettei sitä pelasteta edes Sibeliusta huudattamalla.

Siinä missä ensimmäinen Die Hard sijoittui losangelilaiseen pilvenpiirtäjään, kakkosessa terroristit ottavat haltuunsa Washingtonin Dullesin lentokentän kommunikaatioyhteydet. Kiristystarkoituksissa pahikset sammuttavat kiitoradan valot ja estävät näin lentokoneita laskeutumasta lumimyrskyssä. Millä taikuudella kaikki tämä onnistuu ja miksi asialle ei voida tehdä mitään, sitä elokuva ei selitä.

Filmin lähtöasetelma on sanalla sanoen typerä. Koko terroristien juoni nojaa ensinnäkin siihen, että heitä suosivat täsmälleen oikeanlaiset sääolosuhteet. Todellisuudessa lentokoneet sitä paitsi vain laskeutuisivat toiselle kentälle eivätkä jäisi ilmaan pyörimään, kunnes polttoaine loppuu. Naurettavasti koneisiin ei mukamas myöskään pystytä saaman yhteyttä muuten kuin lennonjohdon kautta eikä kentälle haluta yrittää järjestää lisävalaistusta, koska “terroristit vain ampuisivat valot”.

Hölmöydet eivät lopu tähän, sillä miltei jokainen elokuvan kohtaus vaatii väliaikaista aivosolujen sammuttamista. Toisaalta ei leffa sen tyhmempi ole kuin valtaosa nykypäivän supersankarihutustakaan. Tämä ei tosin ole varsinainen kehu.

Ensimmäisessä Die Hardissa Bruce Willisin John McClanen rooli oli olennainen: hän oli sankarillinen jokamies väärässä paikassa väärään aikaan. Jatko-osalla sen sijaan tuntuu olevan vaikeuksia perustella hänen rooliaan tarinan keskiössä. Ratkaisuna kaikista muista hahmoista tehdään täysiä idiootteja ja McClanesta erehtymättömällä vaistolla varustettu superpoliisi, joka vain yksin voi pelastaa päivän. Läpi elokuvan hän säntäileekin ympäri lentokenttää paikkailemassa muiden virheitä ja päätyy aina sinne, missä häntä eniten tarvitaan.

Elokuvan pahiksilla ei vuorostaan ole mitään jakoa ykkösosan Hans Gruberia ja roistokumppaneita vastaan. Eteläamerikkalaisdiktaattorin vapauttamiseen pyrkivä eversti Stuart ei ole likimainkaan yhtä kiinnostava henkilökohtainen vastustaja McClanelle kuin Gruber. William Sadler ei myöskään pärjää karismassa Alan Rickmanille, vaikka pääseekin esittelemään huvittavassa alastonkohtauksessa muskeleitaan.

Kummallisesti leffa tuntuu jopa unohtavan, että edeltäjän pahiksien yksi viehätyksistä oli siinä, etteivät he olleet terroristeja vaan pelkästään tavallista häikäilemättömämpiä rikollisia. McClane voivottelee nimittäin itselleen: “Oh we’re just up to our ass in terrorists again, John.”

Sitä todennäköisyyttä on kieltämättä kuitenkin vaikea sulattaa, että McClane löytää itsensä jälleen ammattilaiskonnien juonien keskeltä. Filmi viittailee tähän koko ajan itsetietoisesti, muttei se kuvion epäuskottavuutta vähennä. Ilmiselvin järkevämpi vaihtoehto olisi ollut kirjoittaa jonkinlainen kytkös ensimmäisen ja toisen elokuvan pahisten välille, jolloin sankarin osuminen heidän tielleen olisi voitu perustella helpommin. Tämä ilmeisesti ymmärrettiin vasta leffasarjan kolmannessa osassa.

Pohjimmiltaan Die Hard 2:lla tuntuu olevan hyvin vähän syitä olla olemassa muuta kuin edeltäjänsä valjumpana uudelleenlämmittelynä. Siinä missä alkuperäinen Die Hard oli pintansa alla jouluisa tarina perheestään vieraantuneen miehen pyrkimyksestä korjata välit rakkaimpiinsa, jatko-osa ei kerro oikeastaan yhtään mistään. McClane ei itse myöskään kehity filmin aikana hahmona lainkaan.

Vaikka elokuvan käsikirjoitus on yksi vitsi, kokonaisuutena Harlinin raina onnistuu silti viihdyttämään omituisen kelvollisesti. Toiminta on rytmitetty taidokkaasti ja siinä on miellyttävää rujoutta, mikä nykypäivän CGI-muovimätöstä puuttuu. Sankari vuotaa verta ja luodit puhkovat ikävännäköisesti kehoja, joihin ne osuvat. Aseet puolestaan laulavat järeästi ja pakollisissa räjähdyksissä on näyttävyyttä. Pari nasevaa onelineria myös huvittavat.

Filmillä on sitä paitsi ihan aidot tähtihetkensä. Olin täysin varma, että terroristien maahansyöksyyn huijaama lentokone selviäisi vauriotta. Ehdin jopa naureskella, kuinka synkkä käänne joululeffalle olisi, jos sankari tässä tapauksessa epäonnistuisi. Lopulta jouduinkin ihmettelemään huuli pyöreänä, kun Windsor 114 ja sen parisataa matkustajaa rysähtivät tulimerenä Dullesin asvalttiin. Ohhoh!

Jotkut kohtaukset ovat puolestaan niin älyttömiä, että niistä on vaikea olla pitämättä. Kun McClane pakenee heittoistuimella räjähtävästä lentokoneohjaamosta, ikoniselle hetkelle hekotellessa on helppo sivuuttaa se, että pahisten kranaattien puolen minuutin laukeamisaika antaa päähenkilölle varsin avuliaasti siimaa.

Miljöönä elokuvan lumimyrskyinen lentokenttä on myös yllättävän tunnelmallinen. Lisäksi nykypäivästä käsin on hauska ihmetellä vapaamielistä ysärimenoa, jossa turvatarkastuksista ei ole puhettakaan, polttaa saa missä tahtoo ja lennonjohtotorniin voi siviili lompsia ilman sen kummempia seuraamuksia.

On oikeastaan jonkinasteinen ihme, että Die Hard -jatko-osa on täysin tyhjänpäiväisestä ja leväperäisestä käsikirjoituksestaan huolimatta edes jotenkuten kasassa pysyvä filmi. Voi olla, että katson asiaa sinivalkoisten lasien läpi, mutta kiitos kuuluu nähdäkseni tästä nimenomaan Harlinin tasaisen varmalle ohjaukselle. Ei Die Hard 2 sen ansiosta hyväksi leffaksi sentään muutu, sillä menevällä toiminnalla voi paikkailla vain rajallisen määrän reikäjuustoisen ja väkinäisen tarinankerronnan puutteita.