Moneyball

Urheiluelokuvat ovat perinteisesti haastava elokuvagenre: miten käsikirjoittaa jännittävä tarina aiheesta, jonka perimmäinen vetovoima nojaa sen käsikirjoittamattomuuteen? Capotesta tutun Bennett Millerin ohjaama Moneyball onkin siitä kiinnostava urheiluleffa, etteivät sitä juurikaan kiinnosta urheilusuoritukset sen koommin kuin voittajat ja häviäjätkään. Sen sijaan kyseessä on baseball-elokuva, jota kiinnostaa se, mitä baseballin kulisseissa tapahtuu.

Moneyballin uudelleenkäsikirjoitti toisena käsikirjoittajana Aaron Sorkin, joka on tunnettu West Wing -televisiodraaman lisäksi muun muassa mainiosta The Social Networkista. Moneyball ei nojaa konekivääridialogin varaan kuten The Social Network, mutta niiden teemat ovat hyvin samankaltaisia. Molemmat kertovat nimittäin fiktionalisoidun tositarinan altavastaajien ajamasta systeemisestä murroksesta.

Olen aina pitänyt The Social Networkia kierolla tavalla inspiroivana filminä. Nuorena tietotekniikan opiskelijana en voinut kuin myhäillä tavalle, jolla elokuvassa parikymppiset nörtit näyttävät niin vanhoille, kalkkeutuneille kuin teknologiaosaamattomillekin tulevaisuuden suunnan. Moneyballissa on paljon samaa viehätystä.

Brad Pittin näyttelemä Oakland Athleticsin urheilujohtaja Billy Beane ottaa elokuvassa uskaliaan riskin. Hän päättää kirjoittaa baseballin joukkueenrakennuksen pelikirjan uusiksi matematiikan voimin. Avukseen hän palkkaa Jonah Hillin näyttelemän nuoren tilastotieteilijän, Peter Brandin.

Miller toteuttaa leffansa draaman kaaren taidolla. Kaikki joukkuerakentamisen perinteisiin oppeihin suhtautuvat vanhan liiton jäärät pitävät luonnollisesti Beanen suunnitelmia höyrähtäneinä. Pahiten haraa vastaan Athleticsin valmentaja, Philip Seymour Hoffmannin näyttelemä Art Howe. Koska aluksi numeroidenmurskaus ei tuota tulosta, päähenkilön paineet kasvavat, ja panttina touhussa ovat sekä ura että maine.

Filmi on kiinnostava kuvaus johtamisesta. Kaikkien työelämässä kammoama arkkityyppi on todellisuudesta hairahtunut pomo, joka ei lotkauta korvaansa häntä viisaammille ja asioista perillä oleville alaisille. Moneyball kääntää tämän asetelman ympäri, sillä johtajana Beane on aikaansa edellä oleva visionääri, joka joutuu tappelemaan jatkuvasti muutosvastarintaisia, isoa kuvaa näkemättömiä ja perinteisiin jämähtäneitä työntekijöitään vastaan. Tosimaailmassa kumpikaan skenaario ei ole ennenkuulumaton.

Elokuvan tarina rakentuu vahvasti Beanen hahmon varaan ja kasaa kiitettävästi lihaa päähenkilönsä luiden ympärille. Miehen oma epäonnistunut urheilijatausta selittää esimerkiksi sen, miksi hän haluaa mullistaa epäluotettavat vanhanaikaiset kykyjenetsimismenetelmät. Suhde tyttäreen puolestaan konkretisoi pelin panokset, sillä eroperheen isänä baseball-pomo haluaa säilyttää kunnioituksensa tämän silmissä. Se filmissä jää ainoastaan kysymysmerkiksi, miksi Beane päättää luottaa niin ehdottomasti Brandin tilastomagiaan, että on valmis riskeeraamaan työnsä.

Moneyball on ensisijaisesti Brad Pittin show, ja tähtinäyttelijä onkin täydellisesti kotonaan päähahmon kengissä. Vaikka Beane hyödyntää kanssakäymisissään assertiivista karismaansa sekä dramaattisia elkeitä, Pitt kykenee paljastamaan pinnan alta myös haavoittuvaisen ihmisen. Jonah Hill on puolestaan mainio hänelle epätavanomaisessa roolissa vetäytyvänä Brandina, joka leffan aikana oppii uudelta työnantajaltaan kovuutta ja itsevarmuutta.

Millerin filmin keskeisimpänä pointtina on se, miten valtaa itselleen haalineet tahot haluavat aina pitää kiinni status quosta ja vastustavat siksi verisesti minkäänlaista järjestelmän muutosta. Siksi muutosta läpipuskevan edelläkävijän rooli on poikkeuksetta epäkiitollinen. Vertauskuvia elokuvan tarinalle voi hakea teknologiamurroksien lisäksi vaikkapa yhteiskuntamme suhtautumisesta ilmastonmuutokseen.

Leffa tosin vääntää sanomansa tarpeettomankin avuliaasti rautalangasta. Ylipäänsä kokonaisuutta olisi voinut loppupuolelta saksia, sillä reipas yli kahden tunnin kesto tuntuu sisältöön nähden venytetyltä.

Urheiludraamana Moneyball on joka tapauksessa genrensä eliittiä. Sen harvat urheilukohtauksetkin ovat jännittävämpiä kuin keskimääräisessä sporttirainassa, koska niissä on enemmän kysymys hahmoista kuin lopputuloksesta. Baseballia ei sääntöjensä puolesta filmissä avata, mutta silti leffa onnistui nostamaan mielenkiintoani lajia kohtaan. Liigapörssin general manager -guruksikin voin tästedes kohota pelkästään avaamalla tilastotieteen oppikirjan.