Rush

Formulaelokuva Rush kertoo niistä ajoista, kun formulat olivat vielä huomattavasti jännittävämpiä kuin jono autoja ajamassa 70 kierrosta peräkanaa ilman ohituksia. Valitettavasti tuo jännittävyys saavutettiin ihmishenkien kustannuksella. 50-70-luvuilla yhteensä 41 kuskia kuoli F1-auton rattiin.

Ron Howardin ohjaama Rush sijoittuu vuoteen 76 ja kertoo aikansa formulatähtien, Niki Laudan ja James Huntin, legendaarisesta mestaruustaistosta. Se on elokuva kahdesta hyvin erilaisesta miehestä, joiden kilpakumppanuus muodostaa filmin selkärangan. Daniel Brühlin esittämä Lauda on kurinalainen ja huolellinen mutta epäsosiaalinen mies, jonka rottamaiset kasvot eivät juhli komeudella. James Hunt on puolestaan seksikäs playboy, joka naisten lisäksi pitää railakkaasta juhlimisesta ja vetoaa ihmisiin renttumaisella luonteellaan.

Kaksikon vastakohtaisuus saa heidät tukkanuottasille sekä janoamaan voittoa toisesta. Lauda ei voi sietää sitä, että holtiton Hunt on heistä persoonana pidetympi ja vaikuttaa osaavan nauttia elämästä enemmän. Hunt on puolestaan kateellinen Laudalle vastustajansa vakaudesta, joka muun muassa tekee tämän ihmissuhteista pysyvämpiä.

Leffan esittämä näkemys Laudasta ja Huntista verivihollisina on hyvä lähtökohta urheiludraamalle. Valitettavasti se on faktuaalisesti täysin epätosi, mikä latistaa elokuvan vaikuttavuutta. Todellisuudessa miehet olivat nimittäin hyviä ystäviä keskenään ja asuivat F3-aikoinaan jopa kämppiksinä.

Howard antaa silti viisaasti filmissä aikaa hahmojensa rakentamiselle. Hän on kiinnostunut enemmän ihmisistä kuin kilpa-ajamisesta, ja vain kaikkein tärkeimmille kisoille omistetaan tarinassa aikaa.

Sitten kun radalle päädytään, formula-ajaminen on kuvattu kouriintuntuvasti. Autot ärjyvät kuin helvetinkoneet, ja kamera sukeltaa ohjaamon sisälle, jopa ajoittain konepellin alle. Parhaimmillaan kuolemanvaarallisessa kisaamisessa on samanlaista ahdistavuutta kuin Damien Chazellen First Manissa, jossa siinäkin miehet sulloutuivat aivan liian suurilla nopeuksilla eteneviin metallipurkkeihin saavuttaakseen jotain elämää suurempaa.

Varsinaisten kisojen ohiloikkimisessa on silti kääntöpuolensa. Laudan ja Huntin vastakkainasettelu jää vajavaiseksi, koska kamppailun kehittymistä päästään seuraamaan niin vähän ja ajamisesta tehdään niin pieni numero. Laudan ensimmäinen F1-mestaruuskin tuntuu ennemmin peräkylän kilparallikuninkuuden juhlistamiselta kuin maailmanluokan urheilutapahtumalta, joka jättää kirvelevän jäljen Huntiin. Kauden 1976 osakilpailuista olisi puolestaan toivonut edes parhaita paloja kaksikon välisestä väännöstä sen sijaan, että niitä pikakelataan ohi tekstimontaasina.

Tärkeimmillä hetkillä on silti painoarvoa. Laudan karmiva onnettomuus esimerkiksi näyttää, millaisella epäinhimillisellä vimmalla miehet ovat mestaruusjahdissa mukana. Sairaalapedin kuoleman porteilta noustaan näet muutamassa viikossa takaisin kypärä päässä kisaamaan.

Formulakuskien synkkä pakkomielteisyys uhmata kuolemaa näyttäytyy filmissä suorastaan fatalistisena. Voittajaksi päätyykin lopulta se, joka uskaltaa riskeerata ja laittaa kaiken peliin toisen perääntyessä.

Vaikka äärimmäinen riskinotto on Rushin ytimessä, sen perimmäinen sanoma käsittelee silti kilpakumppanuutta. Lauda kertoo leffan lopussa Huntille oppineensa, että parhaimmillaan hyvä vastustaja voi olla myös siunaus, joka puskee saavuttamaan jotain poikkeuksellista. Siinä on tietysti myös urheilun kauneus.

Elokuva ei silti vähättele sitä hintaa, jonka inhimillisen suorituskyvyn äärirajoille hakeutuminen verottaa. Vaikka Hunt tekee sinänsä viisaan päätöksen lopettaa uransa ajoissa, hän ei koskaan pääse irti adrenaliinihakuisuudestaan tai taipumuksestaan elää jokainen hetki kuin viimeinen. Laudan viimeinen monologi, jossa hän suree ystävänsä ennenaikaista kuolemaa, antaa filmille haikean loppusilauksen.

Olen kuullut joskus Ron Horwardia haukuttavan keskinkertaisten leffojen mestariksi. Rush on toki keskimääräistä parempi urheiluelokuva, mutta viimeinen erinomaisuuden kosketus siitäkin jää puuttumaan. Kerronta on tasaisen sujuvaa ja Hemsworth sekä erityisesti Brühl vakuuttavia osissaan, mutta formulatähtien kaksinkamppailusta ei kehkeydy aivan sellaista elämää suurempaa taistoa kuin filmi haluaisi.

Leffa tosin sai minut lukemaan enemmän F1-historiaa kuin koko edeltävän elämäni aikana. Jotain se siis tekee oikein.