Succession – kausi 4


HBO:n Succession on nykypäivän versio kuningas Learista. Kolme sisarusta tappelevat ikääntyvän mediamoguli-isänsä manttelista, kunnes ajavat toisensa tai itsensä tuhoon. Tässä Shakespeare-modernisoinnissa isä on tosin haksahtaneen hallitsijan sijaan laskelmoiva narsistinen psykopaatti, joka manipuloi häikäilemättömästi kieroon kasvaneita lapsiaan.

Successionin ongelma sarjana on jo tovin ollut se, ettei siinä ole varsinaisia panoksia. Yksikään sen hahmoista ei ole kannustettava eikä ansaitse rikkauksia, joita he jahtaavat, joten miksi katsojina jännittäisimme heidän puolestaan? Viimeistään kolmoskaudesta alkaen show on toistanut sitä paitsi pitkälti samoja juonikuvioita väsymiseen asti.

Neljännellä kaudella asetelma muuttuu ainoastaan siten, että perheen jälkikasvu kääntyy yhdessä sen päätä, Logan Royta, vastaan. Tämä lähtökohta on tosin yhdentekevin tähän astisista, sillä vesojen onnistumisesta tai epäonnistumisesta on vaikea kiinnostua. Loganilla on hyvät perusteet myydä firmansa, jolloin sen johtoon myös asettuu todennäköisesti joku pätevämpi kuin yksikään hänen lapsistaan. Mies toteaa heille sen, minkä kaikki muut jo tietävät: “Te ette ole vakavasti otettavia ihmisiä.”

Yllätyskäänteensä viimeinen kausi paljastaa kolmannessa jaksossaan: isä-Roy menehtyy yllättäen saatuaan kohtauksen lentokonematkalla. Episodi on rakennettu nerokkaasti siten, ettei miljardööripampun ruumista näytetä missään vaiheessa. Siten katsoja elää läpi samat epäuskon ja kieltämisen vaiheet kuin perheen lapset. Eihän kaikkivoipa Logan voi näin kuolla! Läheisen ihmisen äkillisen poismenon kuvauksena jakso on yksi vaikuttavimpia, mitä televisioruuduilla on nähty, eikä vähiten kiitos Jeremy Strongin, Sarah Snookin sekä Kieran Culkinin huippuluokan näyttelijäsuoritusten.

Loganin äkillinen lähtö saa silti epäilemään, miten viimeinen kausi kykenee kantamaan koko kymmenen episodin kestonsa, kun sarjan vetovoimaisin hahmo on heittänyt henkensä. Lopputulos on kaksijakoinen.

Succession osoittaa, että se lepää vähemmän Brian Coxin magneettisen karisman ja “Fuck off!” -heittojen varassa kuin arvaisi. Muutkin henkilöt ovat niin erinomaisesti kirjoitettuja, että show pystyy rakentamaan heidän varaansa viihdyttävää draamaa. Hyvä esimerkki tästä on kuudes jakso, Living+, joka tarjoaa tunnin mittaisen surkuhupaisan jännitysnäytelmän esikoispoika-Kendallin valmistautuessa pitchaamaan uutta Waystar-korporaation palvelua.

Toisaalta kauden keskeisimmällä vastakkainasettelulla on vaikeuksia pitää otteessaan. Vaikka Alexander Skarsgårdin roolisuorituksessa Waystaria havittelevana Lukas Mattsonina ei ole mitään vikaa, hahmo on antagonistina mitäänsanomaton. Kun Roy-veljekset yrittävät lyödä kapuloita rattaisiin oikukkaan ruotsalaisen teknologiapomon yritysostolle jakso toisensa jälkeen, herää kysymys, miksi diilistä pitäisi jaksaa välittää.

Loppupuolella kautta sarja vaikuttaa hetken saavan tapahtumilleen syvempää merkitystä. Kun Kendall ja pikkuveli-Roman päättävät manipuloida omistamansa ATN-uutiskanavan vaaliseurantaa, jotta heidän bisneksilleen suosiollinen fasistinen presidenttiehdokas voittaisi, alkaa tarinasta hahmottua uusia sävyjä. Kenties show’n otsikon vallanperimys ei viittaakaan vain Royn perheen sisäiseen jatkumoon vaan myös laajempaan vallanjakoon, johon törkyrikkaimman 1 %:n turhamaisilla peleillä on suhteettoman suuri ja epädemokraattinen vaikutus?

Tästä syystä sarjan finaali aiheuttaakin ristiriitaisia tuntemuksia. Aiemmin käsitellyt yhteiskuntasatiiriset teemat jäävät nimittäin siinä sivuosaan, ja valokeilaan astuu sisarusten välinen juonittelu. Päätösjakson aikana takit kääntyvät ja puukkoa lyödään selkään niin moneen otteeseen, ettei laskussa tahdo pysyä.

Draama on toki juuri niin vahvaa kuin Successsion osaa parhaimmillaan olla. Hetki, jolloin Shiv-sisko päättää viime hetkellä pettää Kendall-veljensä puhdasta pikkumaisuuttaan, sai minut miltei huutamaan televisioruudulle. Kenin turhautuneisuuteen on kaikkien isoveljien helppo samaistua, sillä hän todella olisi kolmikosta järkevin vaihtoehto yrityksen johtoon tollosisarustensa sijaan.

Toisaalta hahmojen yhteentörmäys on siitä ovela, että  Shiv saattaa hyvinkin osua oikeaan siinä, miksi hänen veljellään ei pitäisi olla mitään asiaa toimitusjohtajaksi: “I just don’t think you’d be good at it”. Sarjan aikana on nähty, että Ken pystyy parhaimmillaan olemaan äärimmäisen osaava siinä, mitä hän tekee. Samoin on myös nähty, että hän antaa itsensä tulla jyrätyksi, kärsii ailahtalevasta mielenterveydestä ja pahimmillaan haihattelee täysin epärealistisia.

Lopullinen kruunuperijän valinta alleviivaakin sitä, kuinka mielivaltainen ja turhanpäiväinen koko kilpailu CEO:n pallista on. Tom “Shivin aviomies” Wambsgans ei nimittäin ole ainakaan sen pätevämpi valinta johtajantuolille kuin Royt. Hän päätyy pestiin ensisijaisesti tuurilla Mattsonin etsiessä helposti naruista vedeltävää julkisivua, joka on valmis lapioimaan paskaa hänen puolestaan. Ja ikuisena mielistelijänä Tomhan on.

Matthew MacFadyenin esittämä hahmo on silti oudosti yksi sarjan pidettävimpiä. Selkärangattomasta liehittelystään ja heikompien kiusaamisestaan huolimatta hänessä on havaittavissa edes jonkinlaista inhimillisyyden häivähdystä, erityisesti suhteessaan Shiviin. Toiseksi hän on yksi show’n harvoista henkilöistä, joiden kohdalla voi puhua jonkinlaisesta hahmokehityksestä. MacFadyenin roolisuoritus kuuluu myös koko näyttelijäkaartin vaikuttavimpiin, mikä näin kovassa seurassa ei ole vähän sanottu.

Kaikista finaalin hyvistä puolista huolimatta lopputulos jättää kylmäksi. Otteessaan pitävistä henkilökonflikteista huolimatta se nimittäin kertaa itsestäänselvyyksiä. Sarjan alusta asti on täysin ilmeistä, että vallanperimys on täysin tyhjä tavoite, jonka onttous tulee hahmoille paljastumaan ennemmin tai myöhemmin. Samoin on jo lähtökohtaisesti selvää, että isänsä hyväksyntää loputtomasti tavoittelevan sisarustrion on mahdotonta kyetä todelliseen yhteistyöhön tai terveisiin keskinäisiin ihmissuhteisiin.

Se, että show’n lopetus tyytyy vain toistelemaan näitä jo kyllästymiseen asti jauhettuja teemoja ikään kuin suurina oivalluksina, tuntuu lattealta. Yhteiskuntasatiirina sen pitäisi edes ratkaisuhetkillään löytää panoksettomiin juonitteluihinsa ja kieroiluihinsa jokin syvempi pointti, joka ei ole taivutettu rautalangasta jo premissistä lähtien. Potentiaalia siihen olisi ollut.

Kokonaisuutena Successionin heikkoudeksi sarjana osoittautuukin se, ettei se hieman puolivälinsä jälkeen oikeastaan sano mitään uutta. Samat kuviot pyörivät kehää pienin variaatioin, mutta syy välittää tapahtumista hiipuu tasaisesti. Kahden ensimmäisen kautensa ansiosta show on edelleen äärimmäisen suositeltavaa katsottavaa, ja erinomaisesti kirjoitetut hahmot sekä heidän nasevat myrkylliset kuittailunsa viihdyttävät loppuun asti. Silti aloituskauden jälkeen esittämäni pelko sarjan kaavoihinsa jumiutumisesta paljastuu valitettavan aiheelliseksi.

Neljäs tuotantokausi

 

Koko sarja


Kommentit