Wes Cravenin varhaisessa tavassa luoda kauhua on jotain uniikkia. Hänen esikoisteoksensa Last House on the Left teki lähtemättömän vaikutuksen genreen ja aiheutti yleisen moraalipaniikin, sillä törkyisen amatöörimäisenä eksploitaatiokuonana se on aidosti epämukavaa katseltavaa. Ohjaajan toinen elokuva, The Hills Have Eyes, on kesympi tapaus, mutta myös se välittää tunteen kuin leffan hahmot tai sen katsoja eivät olisi yleisten filmikonventioiden tai edes hyvän maun suojeluksessa.
The Hills Have Eyesilla on paljon yhteistä aikakauden muiden 70-luvun niin sanottujen hicksploitation-filmien kanssa. Samoin kuin esimerkiksi Texasin moottorisahamurhissa ja Deliverancessa siinä joukko tavallisia amerikkalaisia retkeilee sivistyksen huomasta keskelle peräseutua, jossa takapajuiset verenhimoiset raakalaiset hyökkäävät heidän kimppuunsa. Tällä kertaa Texasin maalaismaisemien ja Georgian metsien sijaan miljööksi valikoituu New Mexicon aavikko.
Cravenin elokuvan pääosassa on asuntovaunun kera matkaava Carterin perhe, jonka auto hajoaa keskelle ei mitään. Heidät ottaa kohteekseen joukko läheisillä kukkuloilla majailevia kannibaaleja. Autiomaahan eristäytyneet villit, joiden klaanin vihjataan saaneen alkunsa ydinasekokeiden seurauksena, ovat kuin peilikuva amerikkalaisesta keskiluokkaisesta perheidyllistä.
The Hills Have Eyes on siitä kiinnostava kauhuleffa, että se nojaa vain vähän moniin perinteisiin jännityksen rakentelun keinoihin. Iso osa sen tapahtumista koetaan esimerkiksi yön pimeyden sijaan kirkkaassa päivänvalossa. Toiseksi se ei edes yritä luoda päähahmoja vainoavista barbaareista suurta kameralta kätköissä piileskelevää mysteeriä, vaan esittää yllättävän nopeasti uhan sellaisena kuin se on. Varsinaisia säikäytyksiä laskin koko elokuvan aikana puolestaan tasan yhden.
Tästä huolimatta filmi onnistuu olemaan huippuhetkinään hämmentävän häiriinnyttävä. Kuuluisa kohtaus asuntovaunussa, jossa murhamiehet raiskaavat perheen tyttären ja surmaavat sitä seuraavassa käsirysyssä äkillisesti äidin ja siskon, tapahtuu niin varoittamatta ja kaaoksenomaisesti, ettei siitä voi kuin hätkähtyä. Jälleen Cravenin kuvaama mieletön väkivalta tuntuu huomattavasti autenttisemmalta ja siksi pelottavammalta kuin monissa genren verrokeissa.
Vastapainoksi elokuvan jännittävyyttä rajoittaa se, että kannibaaliraakalaiset ovat melko hoopoja vastustajia. Leffan uhan tunne latistuu erityisesti loppua kohden, kun perhe alkaa laittaa virnuileville piinaajilleen kampoihin. Siitä eteenpäin tarina ei myöskään sisällä ihmeempiä yllätyksiä.
Roolisuoritukset ja ohjaustyön ammattimaisuus ovat kuitenkin The Hills Have Eyesissa jo aivan eri tasolla kuin Last House on the Leftissä. Näyttelijät ovat enimmäkseen luontevia eikä Craven käytä enää musiikkia erikoisen ristiriitaisesti.
Pohjimmiltaan The Hills Have Eyesissa on kysymys perheistä. Carterien ja kannibaalien perheet edustavat Amerikan eri puolia. Ensimmäistä yhteiskunta on kohdellut hyvin siinä, missä jälkimmäiset ovat jääneet sen ulkopuolelle ja hylkäämäksi. Päähenkilöiltä kuitenkin riistetään yksitellen kaikki sivistyksen suoma turva, ja lopulta he joutuvat taantumaan vainoajiensa tasolle.
Cravenin filmi on säilyttänyt kohtalaisen hyvin tehonsa vuosikymmenien jälkeenkin. Se on myös huomattavasti hiotumpi elokuva kuin hänen debyyttinsä. Toisaalta leffa ei kauhistuta samalla tavalla nihilistisen raa’alla ja piittaamattomalla julmuudellaan. Se tuntuukin Last House on the Leftiä turvallisemmalta teokselta.
Toki verrattuna moniin muihin genren tekeleisiin Hills Have Eyes on edelleen karmivan siloittelematon väkivaltakuvaus. Kenties jäädäkseen unohtumattomana kauhuklassikkona historiankirjoihin se olisi silti kaivannut vielä Cravenin tarinaan alun perin suunnitteleman vauvan elävältä syömisen, jonka hän päätyi ideana hylkäämään muun kuvausryhmän painostuksesta!
Kommentit
Lähetä kommentti