Kadonneen aarteen metsästäjät

Olen katsonut Kadonneen aarteen metsästäjät viimeksi teini-ikäisenä. Lapsena se tulikin vahdattua monta monituista kertaa nauhoitetulta VHS:ltä, jolta puuttui koko leffan ensimmäinen puolituntinen. Elokuvan olen kokonaisuudessaan nähnyt tietääkseni vain kerran tätä aiemmin. Muistojen verestäminen oli siis paikallaan.

Steven Spielbergin menestysfilmin magia ei ole kadonnut yli 40 vuodessa minnekään. Se tekee seikkailuelokuvaksi poikkeuksellisen monta asiaa oikein, alkaen aina fedora-päisen sankarinsa unohtumattomasta ensiesittelystä. Kultaisen idolin ryöstö peruvialaisesta temppelistä on varmasti yksi genrensä mieleenpainuvimpia aloituskohtauksia.

Eräs ensimmäisen Indiana Jonesin vahvuuksista piilee sen erinomaisissa hahmoissa. Ruoskaa heiluttava arkeologi on täydellisen kannustettava juro epäonnisten tilanteiden mies, joka löytää itsensä aina edellistä pahemmasta pinteestä mutta selviää niistä neuvokkuudellaan. Hän ei ole mikään voittamaton teräsmies vaan verta vuotava ihminen, joka myös vaaran edessä pelkää ja hätääntyy. Tämä tekee hänestä samaistuttavan, mistä kuuluu toki kiitos lisäksi Harrison Fordin ikoniselle roolisuoritukselle.

Parhaimmille klassikkoseikkailuleffoille, kuten Kadonneen aarteen metsästäjille ja alkuperäiselle Tähtien sodalle, yhteistä tuntuu olevan se, että niiden naishahmot ovat vähintään yhtä hyvin kirjoitettuja kuin miessankaritkin. Niin prinsessa Leia kuin Marion Ravenwoodkaan eivät ole mitään passiivisia päähenkilön kainalon koristeita vaan täynnä asennetta ja persoonaa. Marion juo vaikkapa raavaat äijänkörileet pöydän alle ja niittää natseja konekiväärillä, jos tarve niin vaatii. Tämä ei kuitenkaan vaadi häneltä hetkeäkään teennäistä, nykyelokuvillle ominaista voimaantumisposeerausta.

Indyn ja Marionin välinen suhde muodostaa koko filmin selkärangan. Tohtori on särkenyt menneisyydessä nuoren heilansa sydämen, oletettavasti karatessaan jahtaamaan seuraavaa historiallista löytöä. Miestä ajavatkin tarinan alussa itsekkäät ambitiot samoin kuin hänen kilpakumppaniaan, häikäilemätöntä René Belloqia, joka suoraan toteaa olevansa kuin päähenkilön pimeä puoli. Elokuvan loppuun mennessä sankari silti oppii, että rakkaus läheisiä ihmisiä kohtaan on tärkeämpää kuin suuruuksien tavoittelu.

Yksi Raiders of the Lost Arkin kantavia voimia on sen pettämätön kyky yhdistää seikkailuun ja toimintaan huumoria. Oppikirjaesimerkki tästä on tietysti legendaarinen kohtaaminen, jossa Indy näyttää vastustajalleen luodin olevan miekkaa mahtavampi. Nauroin silti eniten jo unohtamalleni kohtaukselle, jossa päähenkilö löytää kuolleeksi luulemansa Marionin vangittuna ja hetken tuumailtuaan päättää suukapuloida hänet uudelleen.

Lajityyppinsä edustajista harva tavoittaakaan yhtä onnistuneesti juuri oikeanlaista pilke silmäkulmassa -asennetta kuin Spielbergin teos. Leffa pitää hurjimmat hetket jännittävinä mutta osaa keventää väkivaltaa komedisilla täysosumilla.

Filmin tyylikkäin toimintakohtaus on sen toisen näytöksen päättävä moottorisaattuetakaa-ajo. Muistin sankarin rimpuilut natsiajoneuvojen kyydissä yhä kohtalaisen hyvin mutten voinut kuin äimistellä, miten mukaansatempaavasti, henkeäsalpaavasti ja samaan aikaan totaalisen hillittömästi osio on toteutettu.

Pidän myös paljon siitä, miltä Kadonneen aarteen metsästäjät filminä näyttää. Egyptin kaltaiset eksoottiset lokaatiot upeine auringonlaskuineen ovat toki itsessään komeaa katseltavaa. Leffa kuitenkin luo seikkailuunsa myös kouriintuntuvuutta, sillä sankarit eivät kiillä kameran edessä siloposkisina kuin posliininuket vaan heihin tarttuu hikeä ja likaa. Kaiken kruunaa tietysti se, että efektit ovat puhdasta käsityötä tietokoneiden sijaan.

Jos jostain elokuvan tarinankerrontaa voi kritisoida, niin siitä, että pahikset päästävät päähenkilön välillä turhankin helposti veräjästä. Heillä olisi ainakin kahteen otteeseen tilaisuus ampua tohtorismies siihen paikkaan, mutta sen sijaan he päättävät leikkiä James Bond -konnaa.

Vaikka Kadonneen aarteen metsästäjät on puhdasta kevyttä popkorn-viihdettä, ei sekään ole vailla piilomerkityksiä. Jos Star Wars on avaruusoopperapintansa alla ovela allegoria Vietnamin sodasta, kertoo Spielbergin seikkailufilmi puolestaan hyvästä ja pahasta useammalla kuin yhdellä tasolla. Kuten elokuvasta on nerokkaasti huomautettu, mikä olisikaan vahvempi viesti fasismia ja kansanmurhaa vastaan kuin juutalaistaustaisen ohjaajan leffa, jossa itse juutalaisten jumala hoitaa lopulta sankarin puolesta natsien löylyttämisen?

Elokuvasta voi toki löytää nykykatsojan silmin myös negatiivisia piilomerkityksiä kolonialististen vaikutteiden muodossa. Ja mitäpä sitä selittelemään, kyllähän elokuvassa menneiden aikojen asenteet näkyvät muun muassa sen etnisten vähemmistöjen laiskanlaisessa presentaatiossa sekä kasuaalissa suhtautumisessa vieraiden kultturien hautojen ryöstelyyn.

Leffa asettaminen pannaan Afrikan tähden tavoin olisi silti täyttä hysterisointia. Samalla logiikalla melkein mistä tahansa menneisyyden viihdetuotteesta menee hankalaksi nauttia, koska huomattavaan osaan niistä on tarttunut vaikutteita jostain aikansa eläneestä haitallisesta ajatusmallista. Kolonialismi ei ole kuitenkaan Kadonneen aarteen metsästäjien tarinan ydin, ja itse asiassa filmi jopa vihjaa päähenkilönsä toimintatapoja eettisesti arveluttaviksi. Kuten Belloq toteaa Indylle: “Arkeologia on uskontomme, muttemme kumpikaan ole enää täysin puhdashenkisiä.”

Spielberg osoittaa klassikko-blockbusterillaan, että ajaton viiheelokuva rakentuu ensisijaisesti hyvien hahmojen sekä johdonmukaisen tarinankerronnan varaan. Pettämätön komedinen ajoitus ja tyylitaju tietysti auttavat. On ilo havaita, ettei aika ole kullannut muistoja Kadonneen aarteen metsästäjien suhteen: Indiana Jones ei ole edelleenkään muinaisjäänne.