Kauhukomedia on haastava alagenre, jossa vain harvat teokset, ovat onnistuneet. Netflixin The Babysitter pyrkii samaan joukkoon Screamin ja Cabin in the Woodsin kanssa. Yritys kuolee nopeampaa kuin Drew Barrymore puukkohippasilla.
Maailman urpoimmalla taiteilijanimellä ”McG” kulkevan Joseph McGinty Nicholin ohjaama leffa on risteytys itsetietoista slasheria ja Yksin kotona -elokuvia. Sen jippona lapsenvahti ja pinnalliset teinit eivät olekaan tällä kertaa avuttomia uhreja vaan saatanakulttiin kuuluvia murhaajia. Veristen rituaalimenojen keskeltä itsensä löytävä 12-vuotias Cole-poika puolestaan virittelee ansoja heidän päidensä menoksi.
The Babysitter katsoo toimivaksi vanhaksi konstiksi lainata itseään paremmilta. Tyylikeinoista terävät leikkaukset, popmusiikin hyödyntäminen sekä kuvan päälle leijuvat tekstit edustavat Edgar Wrightia. Äkkiväärässä huumorissa ja sanailussa otetaan vaikutteita taas Joss Whedonin ja Shane Blackin kaltaisilta herroilta. Wes Cravenilta puolestaan napataan genretietoisten hahmojen ja ilkeän väkivallan yhdistelmä.
Ja mikäs siinä, jos kokonaisuus pysyisi kasassa. Nicholin elokuva vain ei lähde missään vaiheessa lentoon. Se tuntuu kierrättävän pelkästään vanhoja trooppeja, jotka joku muu on jo jossain toteuttanut monta kertaa ja huomattavasti etevämmin. Olo on kuin katsoisi pöytälaatikkoon hylättyä Superbadin tai Scott Pilgrimin tapaista Michael Cera -komediaa ryyditettynä runsaalla määrällä brutaaleja kuolemia.
Ärsyttävin piirre The Babysitterissä on siinä, kuinka kovasti se yrittää osoittaa olevansa coolimpi kuin onkaan. Kaikki elokuvassa on olevinaan niin läppää ja ironista, että se pursuaa ennen pitkään korvista ulos. Leffa poukkoilee yleisöä miellyttääkseen sinne tänne halpojen vitsien perässä, jolloin minkäänlaista tunnereaktiota ei kotisohvalla pääse vahingossakaan syntymään. Silloin tällöin irtoaa hymähdys, mutta huumori on niin arvattavaa, ettei siitä saa millään tavalla repäisevää, vaikka hahmojen päälle valuttaisi litroittain tekoverta.
Ei filmissä kaikki sentään huonoa ole. Vaikka kerronta on epäkoherenttia, tarinan peruselementit ovat sentään kasassa. Colen kasvu säikystä rillirollesta pelkonsa hyväksyväksi nuoreksi mieheksi (jolta silmälasit toki katoavat miehistymisen myötä) ei kenties juhli kertomuksena omaperäisyydellä, mutta kyllä se yhden kauhuelokuvan kantimiksi riittää. Leffan valopilkku on puolestaan itse lapsenvahtia näyttelevä Samara Weaving, joka pääsee samaan aikaan loistamaan sekä maailman siisteimpänä isosiskohahmona että murhanhimoisena pahiksena.
Jos The Babysitter olisi puoliksikaan niin nokkela, mitä se esittää olevansa, kasassa voisi olla menevä komedia. Valitettavasti sen kauhukliseillä leikittely tuntuu vain väsähtäneeltä. Elokuvan katsoo tuskitta kaveriporukalla illan päätteeksi helposti pureskeltavana viihteenä, muttei siitä aivojen nollausta kummempaan ole.
Kommentit
Lähetä kommentti