Jon Favreaun luoma The Mandalorian tarjosi ensimmäisellä kaudellaan kenties parasta Star Wars -viihdettä liikkuvan kuvan muodossa sitten alkuperäisen trilogian. Vaikka tarinankerronta koostui pitkälti viikon keikka -tyylisistä episodeista, laadukkaasti toteutettu avaruuslänkkäri voitti yleisön puolelleen. Sarjan toinen kausi jatkaa perusvarmaa suorittamista ja pistää edeltäjäänsä jopa hieman paremmaksi.
Toisella kaudellaan The Mandalorian kehittyy aavistuksen tarinavetoisempaan suuntaan. Juoni etenee tasaisesti ilman mainittavia täytejaksoja. Kauden loppua kohden hahmojen puolesta jo suorastaan jännittää. Siinä varrella kutkutellaan myös fanien mielikuvitusta tuomalla takaisin muun muassa suosikkihahmo Ahsoka sekä viittaamalla Disneyn kuoppaamasta laajennetusta universumista tuttuun suuramiraali Thrawniin.
Toki episodit kasataan käytännössä edelleen jonkinlaisen keikan ympärille. Välillä tämä on show’lle rasite. Jokaiseen jaksoon pitää nimittäin saada aikaiseksi jonkin sortin tulitaistelu, vaikka juonellisesti lopputulos olisi selvä jo alusta alkaen. Tylsintä antia kaudella edustaa sen neljäs luku, The Siege, jossa yhteenotto imperiumin tukikohdassa tuntuu pelkältä tekosyyltä saada ruudulle laserpaukuttelua ja vauhdikas takaa-ajo.
Eniten taisteluissa häiritsee niiden tunnottomuus. Stormtrooperit eivät ole kuuluisia osumatarkkuudestaan, mutta The Mandalorianissa he vaikuttavat suorastaan naurettavan avuttomilta vastustajilta. Spagettilänkkäreihin toki kuuluu se, että sankarit ovat voittamattomia pistoleroja, mutta hahmojen voittamattomuus vie ammuskelusta jännitteen. Se on vielä ymmärrettävää, että Mandolla itsellään on huomattava etulyöntiasema beskar-haarniskansa vuoksi, mutta mikä selittää sivuhahmojen juonipanssarit?
Parhaimmillaan The Mandalorianin scifi-western-meininki on kuitenkin todella mukaansatempaavaa. Erinomainen esimerkki tästä on kauden aloitusjakso, The Marshal, jossa Mando ja Timothy Olyphantin näyttelemä sheriffi lähtevät metsästämään Dunesta pöllittyä hiekkamatoa. Jakso sekoittaa onnistuneesti mustaa huumoria sekä kepeää seikkailutoimintaa. Hiekkakansan pieleen menneelle syöttiyritykselle hörähdin ääneen.
Erityiskehut ansaitsee viimeistään toisella kaudella myös sarjan musiikki. Ludwig Göranssonin länkkärivaikutteiset sävellykset eivät nimittäin kerrankaan kierrätä John Williamsin ikonisia mutta puhkisoitettuja teemoja. Silti ne kykenevät luomaan aivan omanlaisensa tunnelmallisen ja tunnistettavan äänimaiseman.
Sarjan sydämen muodostaa edelleen sen mainio pääparivaljakko eli Mando ja vauva-Yoda. Pedro Pascal ei syyttä ole television tämän hetken suosituin isimies, sillä The Mandalorianissakin hänen roolihahmonsa alkaa kehittää kovan ulkokuorensa alla yhä syvempiä tunteita nuorta suojattiaan kohtaan. Vauva-Yoda, jonka oikea nimi paljastuu tällä kaudella Groguksi, on puolestaan edelleen maailman hellyttävin kapitalismin tuote, jota rakastavat niin yleisö, studiopomot kuin kassakoneetkin.
Toisen kauden viimeinen jakso, jossa Mando lähtee pelastamaan Grogua imperiumin ja pahan Moff Gideonin kynsistä, kohoaa show'n tähän mennessä parhaaksi. Tällä kertaa toimintaan saadaan jopa aitoja panoksia, sillä sarjan esittelemät dark trooper -droidit ovat stormtroopereita huomattavasti kovempi pala purtavaksi sankareille.
Luke Skywalkerin väliintulo, joka ylivoimaisuudessaan peilaa hauskasti Rogue Onen Darth Vaderin tähtihetkeä, aiheuttaa väistämättä Star Warsin parissa kasvaneissa innostusta. Se tekee lisäksi hienosti selväksi, millainen puolijumala Tähtien sodan maailmassa jedi on verrattuna mandalorianien kaltaisiin eliittisotureihinkin. Mark Hamillin CGI-nuorennos ei tosin täysin vakuuta sarjassa, joka on tunnettu uskomattoman tasokkaista tietokone-efekteistä, mutta se on pieni murhe.
Toisen kauden edetessä The Mandalorianista alkaa myös hahmottua sen todellinen pääteema. Tähän mennessä Mando on seurannut vannoutuneesti klaaninsa oppeja toistaen heidän hokemaansa: “This is the way.” Jaksojen kuluessa hän alkaa silti rikkoa koodiaan yhä useampaan otteeseen poistamalla muun muassa maskinsa muiden nähden.
Muutkin hahmot vihjaavat, etteivät jäykän mustavalkoiset periaatteet aina toimi monimutkaisessa maailmankaikkeudessa. Ykköskaudelta tuttu Bill Burrin esittämä liero, Migs Mayfeld, näyttää esimerkiksi, ettei jokainen imperiumissa palvellut ole todellisuudessa läpeensä paha. Viimeisessä episodissa Mandon ja hänen kumppaninsa, Katee Sackhoffin esittämän Bo-Katanin, välille syntyy puolestaan dilemma, josta kummunee ongelmia jatkossa. Noustakseen mandalorianilaisten johtajaksi Bo-Katan tarvitsee nimittäin Mandon haltuun päätyneen darksaber-miekan, jonka voi legitiimisti voittaa ainoastaan kaksintaistelussa.
The Mandalorian vaikuttaa viestivän pintansa alla, että lähimmäisistä välittäminen on kunniakoodistoja ja uskonkappaleita oleellisempaa. Onhan Mandolle tärkeintä hänen ottolapsensa, jonka edessä hän on ensin valmis pettämään palkkiometsästäjäkiltansa sekä myöhemmin myös mandalorianin vakaumuksensa.
Verrattuna Disneyn jatko-osatrilogiaan Favreaun sarjasta alkaakin nousta esille kaksi merkittävää viehätystekijää. Se ei vaihteeksi kerro universumia mullistavien jedisankareiden kohtalosta vaan vähäpätöisemmistä mutta hyvin paljon välitettävämmistä hahmoista. Toiseksi sen kuvaamaa aikakautta imperiumin jälkeisessä sekasortoisessa ja moraalisesti harmaantuneessa galaksissa seuraa tuhannesti mieluummin kuin Uuden tasavallan ja First Orderin välistä nahinaa. Show ei saa vielä sukkia pyörimään jaloissa, mutta kaiken maailman johnsoneille ja abramseille se näyttää jo kaapin paikan.
Kommentit
Lähetä kommentti