Mission: Impossible – Dead Reckoning Part One

Nimihirviö Mission: Impossible – Dead Reckoning Part One on jäänyt teatterikieroksella Barbien ja Oppenheimerin jalkoihin. Blockbuster-kilpailun kiristyessä yleisö ei enää ole innostunut samalla tavalla Tom Cruisen tähdittämän leffa-franchisen jo seitsemännestä osasta. Christopher McQuarrien sarjan kolmannen ohjaustyön kohdalla meno valkokankaalla tuntuukin kieltämättä moneen kertaan nähdyltä.

Kiinnostavan ajankohtaisena aiheena Dead Reckoning Part Onen juoni kietoutuu valloilleen päässeen tekoälyn ympärille. Moni scifi-pätkä kertoo ihmiskunnan alistavasta AI:sta, mutta harvempi filmi käsittelee sitä vaihetta, kun käsistä riistäytynyt ohjelmisto alkaa vasta huomaamatta manipuloida yhteiskuntaa.

Mission Impossiblen Entiteetti-AI vaikuttaakin realistiselta uhalta siinä, miten se leviää eri kriittisiin tietojärjestelmiin. Hauskalla tavalla uskottava on myös se yksityiskohta, että keinoäly saa alkunsa sosiaalista mediaa ohjailevana trollibottina. AI on lisäksi siitä varteenotettava vastustaja, että se estää sankareita vaihteeksi käyttämästä heidän yliluonnollisia hakkerointitaitojaan.

Tekoälykonseptia latistaa tosin hieman se, että se typistetään tyhmimpien katsojien iloksi sitä hallitsevaan ihmeavaimeen, jota Tomppa voi konkreettisesti jahdata pitkin maita ja mantuja. Järin selvää ei ole niin katsojalle kuin elokuvan hahmoillekaan, mitä avain edes tarkalleen ottaen tekee tai miten sitä käytetään. Puhdasverinen MacGuffin siis.

Mission: Impossiblet ovat aina sisältäneet kankeaa ekspositiodialogia, mutta Dead Reckoning Part One seilaa jo ihan toisissa sfääreissä. Alkutekstien jälkeen tuijotetaan nimittäin ikuisuudelta tuntuva aika puhuvia päitä, jotka selostavat juurta jaksain juonen alkuasetelman läpi sekä sen, mistä Mission: Impossibleissa on ylipäänsä kysymys. Kamoon, kyseessä on aivoton toimintafilmi! Eiköhän vähempikin riittäisi?

Kiitettävästi leffasarja on sentään alkanut osa osalta syleillä estottomammin omaa hölmöyttään. Fallout oli jo itsetietoinen, mutta Dead Reckoning vääntää vielä huumorimittaria pari naksua eteenpäin heittämättä touhua silti läskiksi. Jo elokuvan alussa lentokentän pommiuhka herättää hilpeyttä, kun pommi alkaa kysellä arvoituksia sitä purkavalta epäonniselta sidekick-hahmolta.

Viimeistään Bourne Identityn mieleen tuova kaahailu Fiatilla Rooman kaduilla on riemastuttavan överi ja pistää vielä paremmaksi jo mainiosta Falloutin hurjastelukohtauksesta. Käsirautoihin joutunut pääpari ei ole uusi idea, mutta Cruisen esittämän Ethanin ja Hayley Atwellin näyttelemän Grace-varkaan toilailu auton ratissa on hillitöntä seurattavaa. Mukavaa vaihtelua on sekin, ettei keskelle toimintaa joutunut Grace ole mikään superagentti vaan ihan tavallinen ihminen – mistä revitään myös irti komiikkaa.

Keskivaiheillaan filmi valitettavasti menettää parhaimman draivinsa. Tekoälyn ohjailema Gabriel-roisto on kaikkitietävyydessään ajan hermoilla oleva idea, mutta konna taantuu uhkaavan sijaan vain tylsäksi. Tapahtumia algoritmeilla ennakoivasta pahiksesta kuvittelisi saavan irti kiinnostavampiakin käänteitä

Ilsa Faustin kuolema on puolestaan tuskaisen arvattava, sillä hänen ja päähenkilön välinen halailukohtaus Venetsiassa paljastaa yllätyksen välittömästi. Ylipäänsä koko hahmo poismeno vaikuttaa siltä, että yleisölle tylsäksi käynyt romanttinen partneri pitää lempata mäkeen tuoreiden kasvojen tieltä.

Ethan Hunt tosin tuntuu neljän Mission: Impossiblen perusteella oudon epäseksuaaliselta agenttisankarilta. Kauniit naiset piirittävät häntä jatkuvasti, mutta hän hädin tuskin edes suutelee ketään. Toisaalta onhan tämä ihan piristävää James Bondin naistenkaatajasikailuun verrattuna.

Leffan loppupuolen junaosio venähtää harmillisen ylipitkäksi ja muodostaa kummallisen ponnettoman päätöksen Tompan tämänkertaisille agenttiseikkailuille. Cruisen moottoripyörä-BASE-hyppy on toki huimaava stuntti, mutta muuten toiminta ei lähde lentoon. Junan katolla kiehnääminen on esimerkiksi niin tuttua jo ensimmäisestä Mission: Impossiblesta, että se käy miltei homagesta. Tarinan viimeinen kolmannes tekee myös tuskaisen selväksi, ettei elokuva mitenkään kykene oikeuttamaan sen massiivista kahden tunnin ja 43 minuutin pituutta.

Jopa filmin viimeisestä huipennuksesta puuttuu jännitys. Kun pääkaksikko kipuaa jyrkänteeltä roikkuvan junan putoavien vaunujen läpi, leffasarja nojaa jälleen liian vahvasti CGI:hin. Jurassic Park: The Lost Worldin mieleen tuova kohtaus ei yksinkertaisesti näytä aidolta. Elokuva kärsii lisäksi kaksiosaisuudestaan, sillä jatko-osaa petailevasta kliimaksista jää uupumaan Falloutin posketon mutta hykerryttävä yliampuvuus.

Dead Reckoning Part One latistuu ikävä kyllä edeltäjänsä vaisummaksi toisinnoksi. Sen huumoripuoli toimii erityisesti leffan ensimmäisellä puolikkaalla erinomaisesti. Kokonaisuutena se ei kuitenkaan saavuta Falloutin kaltaista intensiteettiä eikä keksi sarjaan uusia temppuja. Tässä vaiheessa alkaakin olla jo vaikea muistaa, mikä kohtaus kuuluu mihinkin viimeisimmästä kolmesta filmistä.

Näkemieni Mission: Impossible -elokuvien paremmuusjärjestys: