Misson: Impossible -maratoonini loikkaa leffasarjan debyytin jälkeen seuraavan kolmen osan yli ja jatkaa sen viidennestä elokuvasta, Rogue Nationista. Siitä eteenpäin nimittäin filmien välillä alkaa kuulemani mukaan olla jatkuvuutta keskenään. Itsenäisenä teoksena Christopher McQuarrien Rogue Nation on kuitenkin yllättävän persoonaton ja geneerinen Hollywood-toimintajännärispektaakkeli.
Ensimmäisessä Mission: Impossiblessa minua viehätti sen maanläheisyys verrattuna esimerkiksi tautisen paisuteltuihin viimeisimpiin James Bondeihin. Suuret toimintakohtaukset rajoittuivat loppuhuipennukseen, ja elokuva antoi yhtälailla painoarvoa juonitteluille ja jännitykselle. Rogue Nation on toista maata, sillä kaikki on nyt isompaa ja eeppisempää muttei varsinaisesti kiinnostavampaa.
Pääosassa filmissä häärii luonnollisesti jälleen Tom Cruisen näyttelemä Ethan Hunt. Hänen tukenaan toimii varjoissa operoiva IMF-vakoojaosasto, joka tuntuu leffassa koomisen kutistuneelta. Miten järjestöllä riittää neljän hengen voimin resursseja saada aikaan yhtikäs mitään?
Sidekickien lisäksi Huntin rinnalle lyöttäytyy agenttinainen Ilsa Faust, jonka esittämiseen vähässä vaatetuksessa leffa löytää nopeasti tekosyitä. Minkäänlaista kemiaa pääparin välille ei synny.
Elokuvan pahis on puolestaan harvinaisen ponneton tapaus. Sean Harrisin näyttelmästä Solomon Lane -konnasta yritetään muovata Huntille elämää suurempaa vastustajaa, mutta Harrisilla ei ole karismaa rooliin nimeksikään. Roisto on perustanut The Syndicate -nimisen rikollisjengin, joka on tietysti jälleen yksi kliseinen salaisuudessa toimiva maailmanlaajuinen terroristijärjestö.
Rogue Nationin vahvuuksia ovat sen pääasiassa onnistuneet toimintakohtaukset. Leffan aloittava stuntti, jossa Cruise roikkuu lentokoneen kyydissä, on huimaava ja tuo mieleen Octopussyn kliimaksin. Elokuvan jännittävimmässä osiossa Hunt puolestaan sukeltaa vedenalaiseen säiliöön vaihtamaan tietoturvaprofiilia, jotta IMF pystyy soluttautumaan marokkolaiseen sähkölaitokseen. Kohtauksessa ei ole mitään järkeä, mutta veden alla rimpuilu on kuumottavaa katsottavaa – etenkin, koska Cruise pidätteli myös todellisuudessa henkeä kuusi minuuttia.
Filmin toiminta erottuu edukseen esimerkiksi valtaosasta James Bond -filmejä monella tasolla. Se sisältää hauskoja pieniä oivalluksia, kuten Huntin ampumassa itävaltalaista kansleria, jotta tämä välttyisi salamurhaajien luodeilta, tai keskellä kiihkeintä kaahailua tapahtuvan 180 asteen käsijarrukäännöksen, jolla hyvikset taklaavat heitä jahtaavat moottoripyörät tieltään. Selkeät ja terävät leikkaukset sekä intensiiviset kamera-ajot ovat myös genren huippuluokkaa. Ainoastaan muutamat tarpeettoman läpinäkyvät CGI-otokset pistävät negatiivisesti silmään.
Huntin voittamattomuus mäiskeen keskellä alkaa kuitenkin jossain vaiheessa puuduttamaan. Ensimmäisessä Mission: Impossiblessa hän tuntui vielä tavalliselta ihmiseltä. Rogue Nationissa hän on jo käytännössä supersankari, johon pahikset eivät tunnu osuvan sitten millään ja joka selviää vaurioitta vaikka minkälaisista iskuista ja kolareista.
Elokuvan tarina on myös melkoista MacGuffin-jahdin täyttämää huttua, niin kuin tällaisissa filmeissä yleensä. Syndikaattia koskeva taustajuonesta puuttuu henkilökohtaisuus, vaikka sitä yritetään keinotekoisesti luoda sillä, että Hunt kokee kaunaa kertaalleen hänet alakynteen jättänyttä Lanea kohtaan. Leffan loppupuolella IMF:n älynväläys kaapata Britannian pääministeri menee puolestaan jo niin pöhköjen ideoiden kategoriaan, etteivät hahmot ole itsekään uskoa siihen. Kaiken kukkuraksi tietotekniikka on vuoden 2015 jatko-osassa vielä fantastisempaa kuin 1996 alkuperäisteoksessa, ja sillä voi tehdä tasan sitä, mitä käsikirjoitus kulloinkin kaipaa-
Filmin yksi keskeisistä konflikteista käydään IMF:n ja CIA:n välillä, joista jälkimmäisen johtaja haluaisi asettaa kaikkien säädösten ulkopuolella toimivan agenttiosaston valvonnan alaisuuteen. Elokuvan halu puolustella hähmäisesti operoivaa ja suhteettomia riskejä ottavaa IMF:ää sankarillisena tuntuu vieroksuttavalta nykypäivän näkökulmasta. Siinä on jäänteitä USA:n maailmanpoliisiasenteesta: Yhdysvallat ja heidän vakoojansa saavat tehdä mitä huvittaa, koska tarkoitus pyhittää keinot ja moraalinen oikeutus on heidän puolellaan.
Pelkkä pätevä toiminta ei kanna koko Rogue Nationin runsasta kaksituntista kestoa. Leffan hahmot ovat latteita, tarina yhdentekevä eikä katsojalle tarjota kummoisia syitä kiinnostua mistään. McQuarrien filmi on nykyaikaisen Hollywood-toimintajännärin perikuva, sillä rahaa palaa komeisiin puitteisiin mutta lopputulos on kliininen ja unohdettava.
Kommentit
Lähetä kommentti