Ennen Mission: Impossible: Dead Reckoning Part I:n katsomista joudun paikkaamaan sivistystäni, sillä en ole koskaan nähnyt yhtään Mission: Impossiblea. Paras on aloittaa ensimmäisestä, jonka en edes tiennyt olevan Brian De Palman ohjaama. Ysäritoimintajännäriksi Tom Cruisen ensimmäinen mahdoton tehtävä on kestänyt aikaa kohtalaisen hyvin.
Mission: Impossiblen perusjuoni on kaikkien vakoojatrillerien peruskauraa. Tom Cruisen näyttelemän Ethan Hunt -agentin keikka menee pieleen, koska hyvisten joukossa on ollut myyrä. Seurauksena miltei kaikki tiimin jäsenet kuolevat, ja Hunt lavastetaan syylliseksi. Viranomaisilta paetessaan hän joutuu puhdistamaan maineensa ja selvittämään todellisten konnien identiteetin.
Elokuvan tarina on kohtalaisen arvattava, mutta filmi on vähemmän pöhkö kuin esimerkiksi valtaosa James Bondeista. Juonessa on enemmän käänteitä, ja vaikkei sitä voi millään muotoa kutsua uskottavaksi, meno pysyy keskimääräisiä 007:n seikkailuja huomattavasti maanläheisempänä. Turhat naisseikkailutkaan eivät sotke kuvioita.
Hunt itse on puolestaan ainakin ensimmäisessä leffasarjan osassa Bondia jokamiesmäisempi ja samaistuttavampi. Tom Cruise näyttelee pinteeseen joutunutta hahmoa uskottavalla intensiteetillä, joka on aina ollut hänen vahvuutensa näyttelijänä.
Elokuvan ikonisin hetki on sankarin murtautuminen CIA:n suojattuun tietokoneholviin. Kohtauksessa itsessäänhän ei ole mitään järkeä. Tapa, jolla päähenkilö ujuttautuu huoneeseen ilmastointikanavasta vaijerin varassa, on täysin älytön. Lisäksi keskustiedustelupalvelun suojatoimenpiteet ovat lasereineen, lämpömittareineen ja kosteustunnistimineen puhdasta hömppäosastoa.
Silti Huntin ja kumppaneiden mestarimurto on malliesimerkki taidokkaasti ohjatusta jännityksestä. Minimalistinen äänien käyttö, dramaattiset erikoislähikuvat sekä terävät leikkaukset saavat katsojankin pidättelemään hengitystään, kun kello tikittää ja agenttitoverin ote narusta lipsuu.
90-luvun tietotekniikka puolestaan paistaa elokuvasta nostalgisesti. Usenet-viittaukset lämmittävät nörtin mieltä, mutta huvittuneita hörähdyksiä aiheuttaa, kun päähahmo kokeilee lähettää sähköpostia satunnaisesti arpomaansa (epävalidiin) osoitteeseen “Max@Job 1:15” – ja vielä onnistuu siinä! Kaikki ovien lukot ovat toki myös yhdistetty verkkoon, jotta ne voi hakkeroida. Junanetti taas toimii elokuvassa yhtä surkeasti kuin 2020-luvullakin.
Ysäriä edustavat myös leffassa pahisten motivaatiot. Kylmän sodan päättymisen jälkeen vakoojaleikit ovat menettäneet valtaosan tarkoituksestaan, mikä tekee agenteista menneen ajan dinosauruksia. Kun tarjolla ei ole suurvallan kaltaista vastustajaa, he päätyvät puukottamaan toisiaan selkään.
Vähiten mairittelevasti ovat ikääntyneet filmin efektit. Junan katolle sijoittuva loppuhuipennus edusti aikanaan tietokonetehosteiden kärkeä, mutta Industrial Light and Magicin parhainkin aikansa tuotos näyttää nykyään vain kammottavan muoviselta. Varhainen CGI oikein korostaa, miten temppuilu junan perään kiinnittyvän helikopterin kanssa rikkoo fysiikan lakeja.
Pysyvimmän jäljen populaarikulttuuriin Mission: Impossible -franchise on jättänyt todennäköisesti musiikeillaan. Kaikki tunnistavat etenkin Lalo Schifrinin 60-luvun tv-show'n mainion teemabiisin. Koko Danny Elfmanin soundtrack tukee puolestaan erinomaisesti elokuvaversion tunnelmaa.
Brian De Palman avaus Mission: Impossible -sarjalle on osaavasti ohjattu, yhä viihdyttävä popkorn-filmi. Cruise kantaa leffaa etevästi pääroolissa, minkä lisäksi 90-luvun tunnelmat antavat agenttihippasleikeille nykypäivänä vain sopivasti persoonaa. Mahdottomana tehtävänäni yritän ängätä vielä parin päivän sisään Rogue Nationin ja Falloutin katselmoinnit alustuksena Dead Reckoningin teatteritarkastukselle. Kenties sen jälkeen osaan sanoa, onko Bond kohdannut vahvempansa.
Kommentit
Lähetä kommentti