Oppenheimer

On kunnioitettava saavutus, että nykypäivän franchise-filmien myllerryksessä joku saa vielä aikaan menestyksekkään kesä-blockbusterin kolmetuntisesta historiallisesta elämänkertaelokuvasta. Vielä kunnioitettavampaa on se, että kyseessä on tolkuttoman hyvä leffa, joka onnistuu puhuttelemaan massoja ydinsodan uhasta juuri silloin, kun maailma sitä tarvitsee. En ole koskaan ollut Christopher Nolanin suurin fani, sillä monet hänen hehkutetuista töistään, kuten Memento, Dark Knight, Inception ja Interstellar ovat minusta joko vain mukiinmeneviä tai puhtaasti mitäänsanomattomia. Oppenheimer on kuitenkin hänen ensimmäinen mestariteoksensa.

Nolan harrastaa ihailtavan ekonomista tarinankerrontaa atomipommin isästä, J. Robert Oppenheimerista, kertovassa uutuusfilmissään. Hän saa mahdutettua valtavan määrän informaatiota kolmeen tuntiin ilman, että elokuva tuntuu missään vaiheessa liian täydeltä tai kiirehtivältä.

Leffan leikkaus on äärimmäisen tehokasta, sillä otokset ovat pääosin lyhyitä, ja eri aikatasoissa loikitaan ristiin rastiin. Silti eteneminen ei äidy häiritsevän sekavaksi, vaan yleisö saa jatkuvasti pienen annoksen lisää ymmärrystä kokonaisuudesta. Myös dialogissa antaa riittävästi vihjeitä asoiden yhdistämiseksi keskenään.

Jotta elokuvan hengästyttävä kerronta toimisi, Nolan nivoo tapahtumia yhteen visuaalisin assosiaatioin. Toistuvia motiiveja valkokankaalla ovat muun muassa Oppenheimerin puheelle tömistävät jalat, kuolleen rakastajan kylpyammeen vesi, atomipommin välähdys sekä tietysti lammikkoon osuvat sadepisarat, jotka jäävät päähenkilölle mieleen hänen ratkaisevasta keskustelustaan Albert Einsteinin kanssa. Näin filmistä muodostuu vaivatonta seurattavaa sen kiivaasta rytmistä huolimatta.

Leffan aikana ilmoille lentelee aivan valtavat määrät erilaisia nimiä ja käsitteitä. Nolan on kuitenkin kehittynyt roimasti kertojana, sillä elokuva ei missään vaiheessa pysähdy kömpelösti selittelemään itseään katsojalle Inceptionin tai Interstellarin tyyliin. Se luottaa sitä vastoin siihen, että historian ja fysiikan perustietämyksellä varustetun katsojan on helppo pysyä menosta kärryillä. Välillä kuvassa palautetaan välähdyksenomaisesti mieleen tiettyjen dialogissa mainittavien henkilöiden kasvot, mikä tällä kertaa tuntuu alleviivauksen sijaan vain fiksulta yleisön huomioimiselta.

Usein Nolanin käsikirjoitusten vuoropuhelut turhauttavat kömpelyydellään ja patsastelevuudellaan. Oppenheimer yllättää sen sijaan tälläkin saralla. Dialogi on kyllä elokuvamaista mutta myös parhaimmillaan ilahduttavan terävää ja kaukana pateettisesta. Erityisesti Oppenheimerin itsensä ja Matt Damonin esittämän kenraaliluutnantti Grovesin väliset sanailut ovat mainioita.

Elokuvan alussa Ludwig Göranssonin sävellysten päällekäyvyys voi tuntua jopa huvittavan tyypilliseltä Nolan-filmille. Ääniraita rauhoittuu hieman leffan edetessä, mutta musiikki jatkaa tarinan taustalla taukoamatta lähes kokonaiset kolme tuntia, ikään kuin korostaen sen ketjureaktionomaisia tapahtumia. Alun aggressiivisuuteen se kohoaa takaisin vain valituilla hetkillä. Jossain muussa elokuvassa näin voimakas musiikin käyttö voisi ärsyttää, mutta mikäpä muu aihe ansaitsisi yhtä painostavan soundtrackin kuin atomipommin synty?

Historiallisesti Oppenheimer on yllättävän tarkka. Toki siitä arvaa, mitkä kohtaukset ja vuoropuhelut ovat fiktiivistä lisää sekä missä asioita on virtaviivaistettu sujuvamman kerronnan ehdoilla. Tuskin esimerkiksi Manhattan-projektista päätettiin vain yhden keskustelun pohjalta.

Tärkeät faktat ovat silti tarkasti kohdallaan ja jopa yksityiskohdat hämmentävän hyvin. Totta on esimerkiksi se detalji, ettei USA pudottanut atomipommia Kiotoon, koska eräs politiikoista oli käynyt siellä häämatkallaan. Samoin totuuteen perustuu muun muassa fiktiolta tuntuva kohtaus, jossa nuori Oppenheimer myrkyttää opettajansa omenan. Harry S. Trumanin päähenkilöä lyttäävä kommentti, “Älkää tuoko enää tuota itkupilliä tänne”, voi puolestaan särähtää korvaan tarpeettomana päättäjien välinpitämättömyyden alleviivaamisena. Myös se pohjaa kuitenkin Trumanin todelliseen toteamukseen, jonka hän kirjoitti Oppenheimerista kirjeessään.

Nolanin teos on lisäksi siitä loistava elämänkertaelokuva, että se käsittelee aihettaan perusteellisesti olematta tylsä. Sen keskiössä on näet ihminen, eivät vain hänen tekonsa. Oppenheimerista opitaan niin hänen loisteliaat kuin nurjat puolensa. Hän on taitavan tiedemiehen ohella muihin ympärillään vetoava mielipidejohtaja, joka rakastaa huomiota sekä älykkyytensä osoittamista. Samaan aikaan hän on myös parantumaton naistenmies, joka osaa ärsyttää vastustajiaan miettimättä, mitä seuraamuksia liian kevyesti aiheutetuilla nöyryytyksillä tai lyhytaikaisilla voitoilla voi olla.

Cillian Murphy osoittautuu pääroolissaan kertakaikkisen huikeaksi. Hän häivyttää täysin näyttelijän ja hahmon rajat siinä, miten hän on omaksunut Oppenheimerin henkilönä. Verrattuna miehen aiempiin rooleihin häntä onkin vaikea tunnistaa eleiltään, olemukseltaan ja maneereiltaan samaksi näyttelijäksi. Vaikka Murphy toki esittää Oppenheimeria hillittynä tiedemiehenä, hän pääsee demonstroimaan elokuvan aikana huomattavan laajaa tunneskaalaa ja saa päähenkilön tuntumaan valkokankaalla todelliselta ihmiseltä.

Nolanin elokuvissa monesti koko tarina tiivistyy tiettyyn avainhetkeen, kuten The Prestigessä metsästä löytyviin silinterihattuihin. Tällä kertaa tuo hetki on Oppenheimerin ja Einsteinin keskustelu, jossa Oppenheimer toteaa, että kehittämällä atomipommin hän kenties aloitti maailmanlopun. Viimeisissä kuvissa metaforat muuttuvat todeksi Göranssonin musiikin pauhatessa: päähenkilö katsoo autostaan kohti kotia lentäviä ohjuksia ja maapallo syttyy viimein palamaan.

Leffan päätös on järisyttävä ja yksi viime vuosien mieleenpainuvimpia filmihetkiä. Se vahvistaa sen, että Threadsin tavoin Oppenheimer on pohjimmiltaan kauhua. Kun olemme itse luoneet oman lopullisen Tšehovin aseemme, emme voi jättää sitä ennen pitkää käyttämättä.

Elokuvan lopetus heijastelee Venäjän sodan sekä Taiwanin tilanteen luomien uhkakuvien lisäksi tekoälyn viimeaikaista kehitystä. Nolan pyrkii selvästi varoittamaan, miten tieteellisten läpimurtojen vastuuton valjastaminen, voi johtaa seurauksiin, joita emme pysty enää hallitsemaan.

Monet ovat haukkuneet Oppenheimerin viimeistä kolmannesta muuta filmiä vähemmän onnistuneemmaksi ja pitkäveteiseksi. Minä näen taas sen yhtenä olennaisimpana osana tarinaa. Vasta se nimittäin todella käsittelee nimikkohahmon sisäistä moraalista kamppailua sekä niitä mahdottomia valintoja, joita hän joutui kantamaan omatunnollaan.

Leffan loppupuolen pointti ei ole niinkään Robert Downey Jr:n esittämän nilkkimäisen ministerikandidaatin kohtalossa vaan siinä, miten Oppenheimer itse rankaisee itseään ja yrittää tulla sinuiksi tekojensa kanssa. Kysymys hänen kommunistisista taipumuksistaan taas heijastelee päähenkilön omaa ristiriitaista epävarmuutta siitä, tiesikö hän pohjimmiltaan, millaisen Pandoran lippaan hän avaisi pommin muodossa. Luonnollisesti tarina nostaa myös esille sen, miten kyynisen häikäilemättömästi valtiot kohtelevat tiedemiehiä ja heidän saavutuksiaan.

Kauneusvirheittä elokuva ei silti selviä. Nolan ei ole koskaan kohdellut naishahmojaan imartelevasti, ja tälläkin kertaa Florence Pughin tissit jatkuvasti paljaana kekkuloiva rakastajatarhahmo tarjoaa filmin korneimmat kohtaukset. Hömelö ratkaisu on esimerkiksi se, että päähenkilö painaa elokuvassa mieleen kuuluisan Vishnu-sitaattinsa kesken kiihkeimpien petipuuhien. Myös kohtaus, jossa hänen vaimonsa kuvittelee miehen harrastavan seksiä salarakkaansa kanssa kesken kuulustelujen, tuntuu tahattoman koomiselta.

Filmin hehkutettu ydinräjähdys ei puolestaan ole kaiken hypensä arvoinen, vaikka se onkin kunnioitettavasti toteutettu puhtaasti käytännön efektein. Pamauksen valtava mittakaava ei hahmotu otoksista. David Lynchin versio Trinity-kokeesta Twin Peaksin kolmannelta tuotantokaudelta on selvästi Oppenheimerin versiota pysäyttävämpi. Onneksi yksi iso mossahdus ei kuitenkaan ole elokuvan tärkein sisältö.

Osa kriitikoista on huomauttanut, että japanilaisten kärsimyksien sekä Hiroshiman hävityksen poisjättäminen elokuvasta on sen heikkous. Argumentti on ymmärrettävä, mutta itse pidän ennemmin vahvuutena sitä, että leffa ymmärtää rajautua päähenkilönsä näkökulmaan. Katsoja ei saa tietää tuhoista tai inhimillisestä tuskasta enempää kuin Oppenheimerkaan. Hänen hidas ymmärryksensä on myös tietyllä tapaa eksplisiittistä kuvamateriaalia kammottavampaa.

En olisi uskonut, että Nolanin elokuva voi kiinnostavasta aiheestakaan huolimatta voittaa minut näin puolelleen. Se on yksiselitteisesti paras näkemäni tänä vuonna alun perin julkaistu elokuva, jonka massiivista sisältöä ja loisteliasta tarinankerrontaa pienet heikkoudet eivät horjuta. Toivottavasti Oppenheimerista muodostuu yhtälailla tärkeä aikansa ihmiskunnan herättely kuin Stanley Kubrickin Dr. Strangelovesta vuosikymmeniä sitten.