François Truffaut’n ohjaama 400 kepposta on filmi, jota pitäisi näyttää kasvatustieteen opinnoissa pakollisena materiaalina. Väärinymmärretyn teinipoika-Antoinen kasvutarinan kertova teos nousi vuonna 1959 sekä kriittiseen että kaupalliseen menestykseen ja käynnisti toden teolla ranskalaisen elokuvan uuden aallon. Leffa on hämmentävän todentuntuinen kertomus nuorukaisesta, jonka kanssa yhteiskunta nostaa kädet pystyyn.
Kuten oireilevien lasten kohdalla yleensä, Antoinenkin ongelmat kumpuavat elokuvassa vaikeista kotioloista. Hän on avioton lapsi, jonka äiti ei rakasta häntä ja jota isäpuoli ei ymmärrä. Vähävarainen perhe asuu pienessä rähjäisessä asunnossa, jonka tuulikaappi toimii pojan makuuhuoneena. Päähenkilön arjessa vaikuttaa olevan vähän syytä onneen.
Koulussa puolestaan pikkumainen opettaja pitää luokalle kovaa kuria. Välinpitämättömästi käyttäytyvä Antoine päätyy tämän silmätikuksi, vaikka nuorella miehellä löytyisi oikeasti kiinnostusta oppimiseenkin, jos joku osaisi motivoida oikein. Koulusta lintsaaminen ja valehtelu eivät tietenkään auta asiaa.
Aikuiset auktoriteetit näyttäytyvätkin päähenkilön silmin mielivaltaisina. Oikukkaan opettajan ohella esimerkiksi poikaa tämän käytöksestä soimaava äiti pettää miestään salaa. Julma äitihahmo, joka on kaiken kasvatuksen pieleenmenemisen juurisyy, tuntuu kenties nykypäivänä jonkinasteiselta kliseeltä. Kyseessä tosin on Truffaut’n omiin lapsuudenkokemuksiin hyvin vahvasti pohjaava tarina.
Yhteiskunnan säännöt alkavat ylipäänsä vaikuttaa Antoinesta keinotekoisilta, joten hän ei koe tunnontuskia niitä rikkoessaan. Kapinallinen käytös on myös hänelle eräänlainen eskapismin muoto
Hahmon syöksykierteestä muodostuu ennen pitkää lohdutonta katseltavaa. Linstaamisesta päädytään kotoa karkaamiseen sekä varasteluun. Lopulta nuorisovankila kutsuu, mutta poika ei sopeudu sinnekään vaan pakenee ensimmäisen tilaisuuden tullen.
Elokuvan kuuluisassa viimeisessä kohtauksessa Antoine juoksee hiekkarannalle vain huomatakseen, ettei pakotietä pidemmälle enää ole. Truffaut ei päästä katsojaa helpolla tarjoamalla minkäänlaista tyydyttävää loppuratkaisua, vaan keskeyttää tarinan jäätyneeseen kuvaan. Yleisö joutuu näin hyväksymään, ettei eksyneenä kameraan katsovalle päähenkilölle ole tarjolla minkäänlaista onnellista loppua.
Antoinen kohtalo symboloi kasvattajien ja yhteiskunnan epäonnistumista. Leffassa niin perhe, koulu, poliisi kuin nuorisovankilakaan eivät tiedä, mitä nuorukaisen kanssa pitäisi tehdä. He puhuvat hänen ohitseen jatkuvasta mutteivät missään vaiheessa pysähdy kuuntelemaan poikaa itseään. Yksikään näistä instituutioista ei halua ottaa vastuuta ongelmateinistä, vaan sen sijaan he pallottelevat häntä keskenään.
Truffaut kuvaa filmissään upeasti Pariisia kaupunkina. Antoine tuntuu hahmona kuin soluttautuvan kaiken hulinan keskelle huomaamattomana yksilönä, jonka tekemisistä kukaan ei välitä. Ensimmäinen kamera-ajo joka pitää Eiffelin tornin koko ajan näköpiirissä, tuntuu ikään kuin korostavan ympäröivän yhteiskunnan suuruutta sekä katsojan pienuutta ja merkityksettömyyttä sen keskellä.
400 kepposta kuuluu niihin klassikoihin, jotka tuntuvat olevan vuosikymmeniä aikaansa edellä. Leffa on äärimmäisen tunnistettava, realistinen ja traaginen kertomus hankalasta nuoruudesta, joka onnistuu yksinkertaisuudessaan koskettamaan. Kauniit mustavalkokuvat sinetöivät filmin yhtenä ranskalaisen elokuvan merkkipaaluista.
Kommentit
Lähetä kommentti