Le Mans

Siinä missä Ron Howardin formulafilmi Rush keskittyi itse autourheilun sijaan ihmisiin ja heidän väliseen draamaansa, Steve McQueenin tähdittämä vuoden 1971 Le Mans tekee tismalleen päinvastoin. Se kuvaa intohimoisesti itse kilpa-ajamista lähestulkoon olemattoman tarinan varassa. Elokuva oli aikoinaan sekä kriittinen että kaupallinen floppi, mutta se ymmärrettiin myös pahasti väärin. Leffa tuntuu nimittäin miltei dokumentilta, joka tuo katsojan niin lähelle 24 tunnin ajokisoja kuin mahdollista.

Paljon autenttisemmin Le Mans ei aihettaan voisikaan kuvata. Se sisältää materiaalia vuoden 1970 kilpailusta, jonka keskeltä kisaan osallistunut Steve McQueenin tuotantoyhtiön kuvausauto taltioi tapahtumia. Lisäksi kuvaa on kaapattu radalta myöhemmin ammattilaiskuskien avustamana.

Hyvällä omatunnolla voi sanoa, että kilpa-ajaminen on tuskin koskaan näyttänyt yhtä hyvältä. Erityisesti loppuaan kohden, kun elokuva sieppaa katsojan yhä vahvemmin Porsche 917:n sisälle, tuloksena on puhdasta autoiluorgiaa. Enkä minä edes erityisemmin välitä autourheilusta!

Lee H. Katzinin ohjaama filmi ei kuvaa kuitenkaan pelkästään radalla viilettäviä ajoneuvoja. Sen sijaan se kaappaa tunnelmia varikolta, yleisön joukosta, kuskien asuntovaunuista, ruokalasta sekä jopa radan varteen pystytetystä tivolista. Kerrankaan ei ole liioiteltua väittää, että leffa saa aikaan fiiliksen kuin olisi itse katsojana paikan päällä.

Myös aikansa moottoriurheilun vaarat kuvataan raadollisesti. Onnettomuudet ovat todella ilkeän näköisiä, ja tuovat elokuvaan kaiken sen kaipaaman jännityksen.

McQueenin roolihahmo, ammattilaiskuski Michael Delaney, toteaa itsekin, että kysymys on ammattilaisten veriurheilusta. Eikä hän myöskään liioittele, sillä kuolonuhreja Le Mansissa syntyi filmin tekohetkellä lähes vuosittain, puhumattakaan vuoden 1955 katastrofista, jossa katsomoon sinkoutunut auto vaati käsittämättömän 88 katsojan hengen.

Elokuvan juoni – jos sellaisesta voi puhua – kertoo Delaneysta, jonka kolari toisen kuljettajan kanssa on edellisvuoden kisassa johtanut kilpakumppanin kuolemaan. Uudelleen 24-tuntiseen osallistuva mies kohtaa uhrin lesken, joka on saapunut seuraamaan ajoja. Heidän vuorovaikutuksensa muodostaa leffan draaman ytimen.

Leski esittää kuskille aiheellisen kysymyksen, joka kytee takuulla myös filmin katsojan mielessä: “Kun ihmiset vaarantavat henkensä, eikö sen pitäisi olla jonkin tärkeän puolesta?” Delaney puolestaan tarjoaa kilpa-ajajan näkökulman: “Monet ihmiset elävät elämänsä tehden asioita huonosti. Kilpailu on tärkeää miehille, jotka tekevät sen hyvin. Kun kilpailet, se on elämää. Kaikki mitä tapahtuu ennen tai jälkeen on vain odottamista.”

Vaikka filmi antaa yleisönsä päättää, yhtyäkö päähenkilönsä näkemykseen, on selvää, että se romantisoi hengenvaarallista viihdettä, joka vaati kuolonuhreja niin radalla kuin katsomossa. Glorifioinnin vahvistaa esimerkiksi se, että elokuvan loppuun mennessä leski oppii ymmärtämään Delaneyta. Tällaisen extreme-urheilun puolustuspuheenvuoron voi aiheellisesti kyseenalaistaa.

Tästäkin huolimatta Le Mans on kiinnostava kuvaus todellisesta, kiehtovasta ilmiöstä. Ihmiset halusivat aikanaan seurata tällaista urheilua ja osallistua siihen – jopa kuolonuhrien kustannuksella. Vaikka turvallisuutta on parannettu eikä vastaavaa riskinottoa pidettäisi takuulla nykypäivänä hyväksyttävänä, leffa dokumentoi uskollisesti sen, miten asiaan on menneinä vuosina suhtauduttu.

Ainoa asia, mikä minua tökkii filmin niin sanotussa juonessa, on Delaneyn osallistuminen keskeytyksensä jälkeen kisaan osana toista Porschen tiimiä. En mene vannomaan, mutta pidän kohtalaisen todennäköisenä, että auton vaihtaminen kesken kilpailun olisi ollut vuonna 1971:kin kiellettyä. Tämä käänne tuntuu tarpeettoman hollywoodlaiselta tekosyyltä säilyttää päähenkilö tapahtumien keskiössä.

Vaikka autourheilu ei aiheena minua liiemmin sykähdytä, Le Mans tempaisi myös minut tehokkaasti radalle ärjyvien koneiden joukkoon. Sitä voi perustellen väittää jopa kaikkien aikojen kilpa-ajoelokuvaksi, sillä se päättää keskittyä keinotekoisen draaman sijaan olennaiseen: itse kisoihin. Leffa vaatii toki katsojalta oikeanlaista asennoitumista, sillä se ei ole perinteinen fiktiivinen narratiivi vaan puolidokumentaarinen teos. Pidin kuitenkin sen lähestymistavasta kertaluokkaa enemmän kuin esimerkiksi Rushin vastaavasta.