John Woon ohjaamaa Mission: Impossible II:a pidetään usein leffasarjansa heikoimpana lenkkinä. Franchisen outolintu se kieltämättä onkin, sillä tunnelmaltaan se on hyvin erilainen kuin yksikään toinen näkemistäni Tom Cruisen agenttiseikkailuista. Nykykatsojan silmin se on todella vahvasti vuosituhannen vaihteen tekele – niin hyvässä kuin pahassa.
Dead Reckoningin arvostelussa kummastelin sitä, miten epäseksuaaliselta sankarilta päähenkilö Ethan Hunt vaikuttaa. Mission: Impossible II:ssa hän kuitenkin lyö silmään James Bond -vaihteensa. Heti filmin alussa hiukset hulmuten kruisaileva vakooja kellistää sänkyyn ensimmäisenä tapaamansa naisen. Miehen hymykin on läpi elokuvan niin limainen, että jopa pääpahis huomauttaa siitä.
Hetkittäin Woon ohjaustyö tuntuu silti jopa oudon romanttiselta. Jos muut sarjan leffat ovat kepeitä ja leikkisiä, kakkososa on elämää suurempi teos, jossa kesken toiminnan kyyhkyset lehahtelevat, aallot lyövät rantaan ja musiikkiraidalla kontra-alttoääni vaikeroi. Pohjimmiltaan kyseessä onkin Huntin sekä valloittavan Thandiwe Newtonin esittämän Nyah-varkaan rakkaustarina.
Romantiikkaan tosin sekoittuu annos parinkymmenen vuoden takaista Hollywood-seksismiä. Kamera esimerkiksi nuoleskelee Newtonin vartaloa estoitta rintavakoa myöten. Aina karismaattinen Anthony Hopkins käy puolestaan piipahtamassa kameran edessä ja toteamassa naisten synnynnäiseksi taidoksi miesten viettelyn sekä heille valehtelun. Koko juonen peruslähtökohta on ylipäänsä siinä, että kaksi kukkopoikaa kisaa oikeudesta yhteiseen ihastukseen kuin palkintopokaalista.
Elokuva onkin monella tapaa aikansa tuotos. The Matrix teki nahkarotsista ja aurinkolaseista muotia vuotta aiemmin, joten niihin myös Cruise sonnustautuu. Woo yrittää puolestaan rikkoa dramaattisten hidastusten maailmanennätyksen, mikä oli aikanaan siistiä, nykyään vain hieman siistiä mutta kiistämättömän pöhköä. Soundtrackilla soivat puolestaan Metallica sekä Linkin Park, joka sovittaa uusiksi sarjan tunnusbiisin.
Mission: Impossible II on silti yksi sarjansa maanläheisimpiä ja suoraviivaisimpia osia. Myöhempien megalomaanisten järkäleiden rinnalla tämä on vain piristävää, sillä Hunt ei ole vielä mikään yli-ihminen. Kovimmat toimintapaukutkin ymmärretään säästää elokuvan loppupuolelle.
Enkä voi väittää, ettenkö nauttisi elokuvan toimintakohtauksista. Leffan kliimaksin muodostava moottoripyöräkaahailu on jälleen käytännön stunttien juhlaa, ja se toimii mainiona pohjana myöhempien jatko-osien vastaaville hurjasteluille. Huipennus on ilahduttavan tiivis mutta räjähtävä paketti, mitä nyt sankarin ja pahiksen viimeinen käsirysy hiekkarannalla tuntuu kestävän ikuisuuden.
Woo käyttää lisäksi leikkauksia, zoomauksia sekä kamera-ajoja omalaatuisella tavalla, joka luo filmin mellastukseen ihan omanlaisensa flow’n. Tunteet ovat jatkuvasti suuria ja meno teatraalista kuin oopperassa. Cruise pääse myös jatkuvasti näyttämään, ettei hän ole iso tähti turhaan vaan osaa tunteikkaat ilmeet, kun Hunt haikailee rakastajansa perään. Hans Zimmerin sävellykset puolestaan saattavat ärtyä suoraan kuorolaulannasta sähkökitaratykitykseen. Hölmöä mutta vastustamattoman hauskaa!
Vaikka tarinansa puolesta filmi on sarjan hillityimpiä osia, juonta ei sovi miettiä liian tarkkaan. Muuten voi herätä kysymys esimerkiksi siitä, miten päähenkilö ehtii järjestää itsensä 48 tunnissa Espanjaan juuri sen huvilan turvamieheksi, jonka Nyah suunnittelee ryöstävänsä. Tai mistä sankari oikein kiskaisee avukseen pahiskätyrin naamion kesken tiukimman paikan? Sitä sopii myös ihmetellä, miksi päälurjuksen saaritukikohdassa säilötään muuten vain räjähdysalttiita biovaarallisia jätteitä ympäri käytäviä.
Paperinohuesta sisällöstään huolimatta viihdyin Woon tekeleen parissa enemmän kuin komiteamietinnöltä tuntunutta Rogue Nationia tai tuskaisen ylipitkää Dead Reckoningia katsoessani. Filmi herättää voimakkaita 2000-luvun alun nostalgiapärinöitä, jotka sekä nolostuttavat korniudellaan että saavat suun yhtä typerään virneeseen kuin Tompalla itsellään. Ei Mission: Impossible II:a voi hyvällä tahdollakaan kehua erityisen onnistuneeksi elokuvaksi, mutta huonoksi huumorintajuttomaksi sellaiseksi se on kummallisen nautinnollinen.
Näkemieni Mission: Impossible -elokuvien paremmuusjärjestys:
Kommentit
Lähetä kommentti