The Mandalorianin toinen kausi jäi jännään paikkaan. Luke Skywalker kävi noutamassa Baby Yodan eli Grogun koulutettavakseen, minkä vuoksi Mandon ja hänen oppilapsensa tiet erkanivat koskettavasti. Monia The Book of Boba Fettin skipanneita on takuulla hämmästyttänyt kolmatta kautta aloittaessa, kun hahmot ovatkin jälleen täysin selittämättömästi yhdessä. Disneyn taktiikka pakottaa fanit katsomaan kokonaan toista show’ta saadakseen kiinni emosarjan juonesta on totaalisen röyhkeä.
Omituista onkin, ettei Grogun visiitti Luken luona tunnu johtavan yhtään mihinkään. Aivan kuin jedimestari olisi kirjoitettu mukaan sarjaan vain fanien kosiskelu mielessä. Halu jättää originaalitrilogian päähahmo sivuosaan on ymmärrettävä, mutta lakaisemalla maton alle koko edellistä kautta kannatelleen kuvion Grogun saattamisesta jedien huomaan sarja sekä hukkaa tarinallista potentiaaliaan että vaikuttaa päämäärättömältä.
Huvittavasti kolmannella kaudella Mando ja Grogu jäävät ylipäänsä statistien osaa omassa tarinassaan. Heidän parrasvalonsa ryöstää Katee Sackhoffin näyttelemä Bo-Katan Kryze, joka pyrkii yhdistämään mandalorialaiset sekä valloittamaan takaisin heidän kotiplaneettansa. Paljastuu nimittäin, ettei Mandalore olekaan myrkyllinen ja asumiskelvoton, kuten sen entiset asukit ovat olettaneet. Ilmeisesti kukaan ei vaivaantunut käymään paikan päällä tarkistamassa.
Siinä ei ole itsessään mitään vikaa, että Bo-Katanin merkitys sarjassa kasvaa. Battlestar Galacticasta tuttu Sackhoff hallitsee vahvatahtoisen sankarin roolin uskottavasti. Lisäksi on kiinnostavaa ja harvinaista nähdä miespäähenkilö asettumassa vapaaehtoisesti naiskomentajan lojaaliksi oikeaksi kädeksi sen sijaan, että hänelle itselleen yritettäisiin asettaa johtajan manttelia.
Sivuvaikutus juonikuviolla on kuitenkin se, etteivät Mando ja Grogu kasva koko kauden aikana hahmoina. Grogulla etenkään on hädin tuskin mitään tekemistä ennen viimeisiä jaksoja. Koska kaksikon suhde ja sen kehitys ovat olleet koko sarjan punainen lanka, sen häivyttäminen taustalle tuntuu vain fokuksen puutteelta.
The Mandaloriania on sen viikon keikka -tyyppisen tarinankerronnan takia haukuttu usein vitsikkäästi Side Quest: The Seriesiksi. Olen itse pitänyt episodimaisempaa kerrontaa enimmäkseen piristävänä tuulahduksena 2000-luvun taitteen televisioviihteen ajoilta, mutta viimein minunkin täytyy yhtyä kriitikoihin. Tämä on sikäli hassua, että kolmannella kaudella sarjan juoni rullaa itse asiassa kaikkein tasaisimmin, sillä jokainen jakso edistää sitä jollain tavalla.
Tapahtumat valitettavasti etenevät tuskaisen verkkaisesti. Kun Mandon pitää käydä synninpuhdistukseksi kylpemässä Mandaloren lähteissä, tähän onnistutaan jotenkin tuhlaamaan kokonaiset kaksi episodia. Ensin päähenkilö vierailee Nevarrossa jälleenrakentaakseen ensimmäisen kauden lopussa hajonneen IG-11-droidin. Sitten hän matkaa Kalevala-planeetalle (torille!) maanitellakseen Bo-Katanin mukaansa. Viimein sankari suuntaa Mandaloreen ja laskeutuu hi-taa-sti kaivoksille, josta Grogun täytyy palata Kalevalaan hakemaan Bo-Katan apuun, joka taas suuntaa kaivoksiin etsimään Mandoa – hohhoijakkaa!
Sarja jatkaa myös tapaansa täyttää jaksonsa roolipelien sivutehtäviä muistuttavalla MacGuffin-jahdilla. Neljännen episodin oleellinen sisältö on esimerkiksi yksinkertaisuudessaan siinä, että Bo-Katan voittaa Mandon edustaman uskonlahkon luottamuksen. Koko puolituntinen saadaan kuitenkin kulutettua jättiläisliskon kaappaaman mandalorialaislapsen pelastusretkeen.
Kaiken tämän antaisi vielä anteeksi, jos show’n tapahtumia kantaisi kiinnostava hahmojen välinen suhde, kuten ensimmäisellä kahdella kaudella, tai jännittävä pääjuoni. Sellaisista ei ole kuitenkaan tietoa. Sarjan vahvuus on edelleen siinä, että se tuntuu heikoimmillaankin aidolta Star Warsilta, toisin kuin esimerkiksi The Last Jedi ja The Rise of Skywalker. Jotain silti kaipaisi lisäksi.
Kauden kiinnostavimmaksi sisällöksi osoittautuu yllättäen puhdas sivujuonne. Kolmas episodi kertoo nimittäin aiemmin sarjassa vilahtaneen tohtori Pershingin tarinan, jossa hän yrittää sopeutua uuteen elämään Coruscantissa entisten imperiumilaisten armahdusohjelman jäsenenä.
Tuomitun avaruusnatsin yritys palata kuuliaiseksi kansalaiseksi on mielenkiintoinen lähtökohta jaksolle. Toiseksi episodi rakentaa kokonaisempaa kuvaa sekä Coruscantista planeettana että siitä, millaista elämä Uudessa tasavallassa on sodan jäljiltä. Tällaisessa maailmanrakennuksessa show on usein parhaimmillaan.
Valitettavasti jakso ei johda kauden aikana mihinkään, ja sen lopetus tuntuu tekevän tyhjäksi sen koko sisällön. Näin lupaava sivutarina jää sekin tyystin irralliseksi kokonaisuudesta.
Kolmannen kauden kenties yksittäiseksi suurimmaksi ilonaiheeksi nousevat aiempaa vaihtelevammat miljööt. Sarja on päässyt viimein eroon Tatooinen ja vastaavien aavikkomaisemien kierrättämisestä, sillä sankaripoppoon vierailemien planeettojen kirjo on monipuolistunut. Tämä luo universumista vähemmän ahtaan vaikutelman, minkä lisäksi sarjan kaunista efektijälkeä katselee mieluusti muunkinlaisissa ympäristöissä.
Mandaloren valloittamisretki, joka muodostaa kauden selkärangan, päättyy lopulta suoraviivaisesti. Yhteenotto planeetan syvyyksissä Moff Gideonia sekä hänen joukkojansa vastaan ei tarjoa yllätyksiä eikä säväyttäviä hetkiä, lukuun ottamatta Grogun tarjoamia yksittäisiä valonpilkahduksia. Finaali sitoo kaikki juonilangat niin perusteellisesti, että se voisi yhtä hyvin olla koko sarjan päätösepisodi.
Gideon puolestaan käyttäytyy jaksan aikana kuin mikäkin tumpelo. Ensin hän vangitsee Mandon, mutta päättää jostain kumman syystä olla tappamatta kiusankappaletta siihen paikkaan. Sitä vastoin hän jättää päähenkilön vain kahden sotilaan saattamaksi, mikä päättyy tietysti juuri niin hyvin kuin voisi kuvitella. Hän päästää myös sankarin mellastamaan vapaasti komentokeskuksessaan, minkä vuoksi tämä pystyy vapaasti tuhoamaan sotalordin kullanarvoiset kloonit. Lopulta pahis selittää vastustajalleen suunnitelmansa auki kuin uuno James Bond -konna ja kohtaa tämän mies miestä vastaan taistelussa – jälleen arvattavin seurauksin. Jokohan tämän päälurjuksen voidaan todeta menettäneen parasta ennen -päiväyksensä?
Koko The Mandalorianin kolmas kausi vaikuttaa yhdeltä pitkältä pohjustukselta, jota ehkä seuraa tulevaisuudessa jotain kiinnostavampaa. Tämä olisi hyväksyttävää 2000-luvun alun sarjojen päälle 20 jakson tuotantokausilta. Kahdeksan episodia pitäisi kuitenkin saada käyttämään aikansa tehokkaasti. Nyt katsojalla ei ole mitään tietoa kauden päätyttyä, onko mitään kiinnostavampaa edes luvassa.
Kommentit
Lähetä kommentti