Charlie Chaplinia on sanottu suureksi humanistiksi. Mikä olisikaan lämminhenkisempää kuin köyhän miehen ja koiran ystävyys, joka johtaa vieläpä rakkauden löytymiseen, kuten vuoden 1918 lyhytelokuvassa Koiranelämää? Toisaalta filmiä voisi parjata halpahintaisesta sentimentaalisuudesta, josta ohjaaja-näyttelijää myös silloin tällöin syytetään. Tunteilu tosin uppoaa, koska elokuva on tiivis ja hauska.
Leffan hulvattomimmat gagit liittyvät tietysti koiriin. Nelijalkaisten jahdatessa Chaplinin ikonista kulkuria ympäri katuja, katsoja miettii väistämättä, millainen kaaos kohtausta on ollut kuvata. Kun päähenkilö puolestaan salakuljettaa hauvansa kapakkaan ja housuista pilkottava häntä alkaa jyskyttää orkesterin rumpua, ulvoin itsekin – naurusta tosin. Suuri "aww"-huokaus taas pääsee, kun musti ja mies käyvät yhdessä unille ja omistaja asettelee pennun itselleen tyynyksi.
Ilman karvaturrejakin elokuva huvittaa. Klassikko-osastoa edustaa esimerkiksi kohtaus, jossa Chaplin leikkii nukkemestaria kolkkaamallaan konnalla. Nerokas fyysinen huumori onnistuu aina hämmästyttämään kekseliäisyydellään sekä täydellisillä ajoituksillaan.
Kodittomuus, köyhyys, prostituutio sekä muu heikko-osaisuus ovat jälleen teemoja, joihin komedian kuningas suhtautuu sympaattisesti. Tässä myötätunnossa piileekin elokuvan sydän. Päähenkilö itse on puolestaan kuin otsikon hyljeksitty koira, totta kai.
Naisen osa jää sitä vastoin filmissä hiukan epäkiitollisen yksipuoleiseksi, kuten monesti Chaplinin teoksissa. He toimivat usein miessankarin tarinassa ikään kuin palkintoina, jotka hyvää tarkoittava tohelo kulkuri haasteistaan selvittyään pokkaa leffan lopuksi.
Koiranelämää ei takuulla kuulu pääosaa esittävän ohjaajansa mieleenpainuvimpiin töihin. Silti lyhytelokuva onnistuu yli sadan vuoden jälkeenkin yhä viihdyttämään. Ketäpä ei nimittäin koirahuumori viehättäisi? Kissaihmisiä kenties.
Kommentit
Lähetä kommentti