J. J. Abramsin esikoisohjaus, Mission: Impossible III, starttaa kenties koko sarjansa väkevimmällä kohtauksella. Philip Seymour Hoffmanin näyttelemä pahis uhkaa ampuvansa Ethan Huntin tuoreen vaimon laskettuaan kymmeneen, jos agentti ei vastaa hänen kysymykseensä mystisestä "jäniksenkäpälästä". Tom Cruisen esittämä päähenkilö laittaa kaiken pelin ja maanittelee, minkä pystyy, mutta lopulta ase laukeaa. Harmittavasti muu elokuva ei ole intensiivisen aloituksen kanssa samalla tasolla.
Mission: Impossible III on tähän mennessä henkilökohtaisin leffasaagansa osista. Pelissä on nimittäin eläkkeelle jääneen Huntin avioliitto sekä elämän rakkaus. Lisäksi elokuvan alussa päähenkilön mentoroima kollega tapetaan. Panoksia on siis paperilla, mutta valitettavasti filmillä ne eivät tunnu miltään.
Ristiriitaisuus vaivaa myös tarinan pahista, Hoffmanin tulkitsemaa Owen Daviania. Hoffman osoittaa jälleen roolissa mestarillisuutensa, sillä hän saa vain kaksi kunnollista kohtausta loistaa, mutta muovaa jo niiden ansiosta hahmostaan koko elokuvasarjan muistettavimman konnan. Aloituskohtauksen ohella hänen toiseksi tähtihetkekseen muodostuu Huntin ja Davianin ensitapaaminen kasvokkain lentokoneessa, jossa roiston uhkaukset sankarin rakkaimpia kohtaan saavat tämän tuntumaan oikeasti vakavasti otettavalta vastustajalta.
Pahikselle ei kuitenkaan anneta todella aikaa rakentua hahmona, vaan hän jää yllättävän pieneen osaan. Viimeisessä kaksinkamppailussa Hunt hankkiutuu hänestä eroon niin vaivattomasti, että ratkaisu tuntuu pelkältä potentiaalin tuhlaamiselta. Normaalisti kyllä arvostan yksinkertaisia toimintafilmien huipennuksia, mutta Mission: Impossible III:n tapauksessa lopputulos jättää vain lattean vaikutelman.
Suurin syy sille, miksi Huntin kolmas seikkailu ei tempaise mukaansa, onkin tasapaksu toteutus. Mielikuva Abramsista auttamattomana keskinkertaisuutena sinetöityy elokuvan myötä.
Toimintakohtauksista esimerkiksi ensimmäinen Berliiniin sijoittuva ammuskelu vaikuttaa vielä lupaavalta. Totesin mielessäni, että hidastusten käytössä on kakkososan jälkeen viimein jonkinlaista tyylitajua.
Siitä eteenpäin toiminta latistuu kuitenkin mitäänsanomattomaksi puuroksi, jossa leikkauksia on liikaa ja kamera aivan liian lähellä, että kokonaisuudesta ottaisi tolkkua. Christopher McQuarrien jatko-osat ovat tässä suhteessa aivan eri tasoa, ja jopa John Woon överi jälki oli viihdyttävämpää seurattavaa.
Innottomuus vaivaa myös filmin sivuhahmoja. Alan ymmärtää McQuarrien leffojen vahvuuksia yhä paremmin, sillä niiden sidekick-katras on sentään läpeensä pidettävä. Kolmannen osan kasvot ovat sarjan vakionaamaa, Ving Rhamesin Lutheria, lukuun ottamatta täysiä onttoja pökkelöitä. Simon Peggin Benji piipahtaa tässä elokuvassa vasta hyvin pienessä roolissa.
Mission: Impossible III:sta puuttuu myös franchisen myöhemmille osille tyypillinen huumori. Se on haudanvakava tekele, johon ei ole edes eksynyt edeltäjänsä kaltaista viihdyttävää tahatonta komiikkaa.
Vaikka leffa on aihepiiriltään pohjimmiltaan romanttinen, Huntin sekä Michelle Monaghanin esittämän Julian suhde jää ohueksi Hollywood-komistuksen ja -kaunottaren poseeraamiseksi. Jopa Woon kakkososa onnistuu kaikessa huvittavuudessaankin tiristämään päähenkilön sekä Thandiwe Newtonin Nyah-varkaan – joka erikoisesti tässä osassa on unohdettu kokonaan – välille enemmän fiilistä ja intohimoa.
Koska muuta sisältöä ei ole tarjolla, huomio ohjautuu filmin epäloogisuuksiin. Maailmankuuluissa turistilokaatioissa seikkailu aiheuttaa usein agenttirainoille sen ongelman, että kyseisissä paikoissa vieraillut katsoja huomaa välittömästi tuttuihin miljöisiin sijoittuvien kohtausten järjettömyyden. Mission: Impossible III:ssa Hunt tiimeinen laatii esimerkiksi uskomattoman monimutkaisen suunnitelman soluttautuakseen Vatikaaniin. Kysymys herää, mikseivät he vain osta pääsylippua ja kävele sisään.
Tällä kertaa elokuvasarja näyttää sentään, miten hahmot naamioivat äänensä taikanaamioita käyttäessään. Miten silti timmissä kunnossa oleva Hunt menee läpi ylipainoisena Davianina?
Toimintakohtaukset tuntuvat puolestaan kolmososassa jo kahta edeltävää filmiä kertaluokkaa älyttömämmiltä. Chesapeakenlahden sillalla sankari esimerkiksi säilyy hengissä maailman hitaimman ja tehottomimman ohjuksen ansiosta sekä siksi, etteivät pahikset raaski ampua häntä näköyhteyden ollessa suorimmillaan. Myöhemmin puolestaan hyvikset keplottelevat itsensä alle kahdessa tunnissa Shanghain pilvenpiirtäjien katolle vaijerin, laskuvarjon sekä pallokoneen kera.
Elokuvan kliimaksi äityy jo naurettavaksi siinä, miten päähenkilö välttää aivoihinsa asennetun ajastetun räjähteen pysäyttämällä sydämensä sähköiskulla. Hänen vaimonsa puolestaan herättää miehen henkeen pahimman Hollywood-kliseen mukaisesti elvytyksellä. Kohtaus on kuin täsmälleen Abramsin luoman Lostin ensimmäiseltä kaudelta nyrkillä hakkaamisiaan myöten.
Hunt vaikuttaa myös ajoittain maailman pöhköimmältä agentilta. Vaikka IMF:ssä lymyilee hänen tietojensa mukaan (taas) myyrä, hän silti soittelee kahteen otteeseen viraston sisälle olettaen, ettei kukaan hänen kontakteistaan ole juonessa mukana. Mikä totta kai osoittautuu virheeksi.
Loppujen lopuksi Mission: Impossible III lässähtää sarjansa heikoimmaksi elokuvaksi. Hoffmanin roolisuorituksesta huolimatta leffassa on vähemmän ilonaiheita kuin jopa yhdentekevässä Rogue Nationissa. Abramsin tekele on perusvarma ja ponneton suoritus, jonka suurimpana ansiona voi pitää sitä, että se lopulta edes päätyi valkokankaille Tompan 2000-luvun alun skientologiahörhöilyistä huolimatta.
Näkemieni Mission: Impossible -elokuvien paremmuusjärjestys:
Kommentit
Lähetä kommentti