Francis Ford Coppolan vuoden 1992 näkemys Draculasta on yksi tunnetuimpia kauhukirjaklassikon filmatisointeja. Jos alkuperäisteoksessa tarinan seksuaalinen väre pysyttelee pinnan alla, kirjailijansa mukaan nimetty Bram Stokerin Dracula tuo sen sitä vastoin näkyviin räikeän eksplisiittisesti.
Coppolan valkokangasnäkemys Stokerin vuoden 1897 romaanista on varsin uskollinen sovitus. Merkittävin ero on nimikkokreivin sekä hänen vainoamansa Mina Harkerin välille kirjoitettu rakkaustarina. Vaikka tarinan päälinjat eivät juuri lähdemateriaalista poikkea, tunnelma on filmillä silti hyvin erilainen.
Ensimmäisenä Bram Stokerin Draculassa kiinnittää huomion sen näyttävä visuaalisuus. Elokuva hyödyntää hurmaavasti käytännön efektejä, kuten miniatyyreja ja jopa takaperin toistettua kuvaa. Leffan lavastus on erityisen upeaa, kun taas värimaailmassa korostuvat punaiset ja oranssit elementit. Myös kuva kuvan päällä -otoksia viljellään, ja muista tempuista mieleen painuu esimerkiksi ensimmäisen persoonan kamera-ajo.
Coppola osoittaa lisäksi ahkerasti kunniaa vanhan ajan vampyyrirainoille, kuten Nosferatulle, sekä sen tyylisuunnalle, saksalaiselle ekspressionismille. Realismin sijaan filmi painottaakin tunnetta ja vahvaa ilmaisua.
Bram Stokerin Dracula on elokuvana riemukkaan ylinäyttelemisen juhlaa, ja sitä on kerääntynyt harrastamaan melkoinen joukko tähtiä. Keanu Reeves on lakimies Jonathan Harkerin roolissa tuttuun tapaansa huvittavan tönkkö. Hänen vaimoaan Minaa puolestaan esittää valovoimaisesti uransa huipulla oleva Winona Ryder. Draculana nähdään loisteliaan muuntautumiskykyinen Gary Oldman, kun taas tohtori Van Helsingiä näyttelee hilpeän kajahtaneesti Anthony Hopkins.
Elokuva ei kykene rakentelemaan jännitystä ja hyytäviä hetkiä yhtä rauhallisesti kuin alkuperäisteos. Esimerkiksi kirjan loistava aloitus, jossa Jonathan Harker saapuu vieraaksi Draculan linnaan, suorastaan pikakelataan, kuten myös säväyttävä Demeter-aluksen matka. Kovinkaan kauhistuttavaksi filmiä ei siis voi kutsua.
Coppolan ohjaustyö alleviivaa lähdemateriaalinsa seksuaalista alavirettä nostamalla seksin pääosaan. Siinä missä romaanissa esimerkiksi kolmen miehen piirittämä Lucy Westerna muuttui siveettömäksi vasta vampyyrina, elokuvassa hän on rietas jo alun alkaen. Pelkän pureman sijaan Dracula puolestaan raiskaa hänet ihmissusimuodossa. Saatuaan verenimijän kirouksen tyttö voihkii sängyssään orgasmin pauloissa toinen tissi paljaana samalla, kun tollot miehet ympärillä kauhistelevat hänen olevaan tuskissaan ja kuolemansairas.
Dracula itse ei myöskään vain vainoa Mina Harkeria vaan himoitsee tätä ja näkee tämän kuolleen rakkaansa reinkarnaationa. Rakkaus aviomieheen jää naisellekin toissijaiseksi, sillä hän on välittömästi transilvanialaisen torahampaan pauloissa. Näkökulma romaaniin on kaiken kaikkiaan selkeä, joskaan ei hienovarainen.
Jokainen elokuvan hahmoista vaikuttaa lisäksi jollain tavalla syntiseltä. Paheellisten kevytkenkäisten naishahmojen ohella myös Jonathan lankeaa välittömästi Draculan linnassa naisvampyyrien viekoitteluihin. Tohtori Seward ei sen sijaan eksy seksiseikkailuihin, mutta on addikotitunut morfiiniin. Van Helsing taas välttää houkutukset leffan lopussa vain vaivoin.
Filmi vaikuttaa näin vihjaavan romaanin yhteen yleiseen tulkintaan, jonka mukaan Dracula hahmona vapauttaa itse asiassa naisia yhteiskunnan rajoittavista kahleista. Daamiensa viattomuutta varjelevat miehet puolestaan näyttäytyvät tekopyhinä, sillä myös he ovat alttiita viettelyksille ja sortuvatkin niihin.
Bram Stokerin Draculan heikkous on silti uskollisille kirjasovituksille hyvin perinteinen. Elokuvalla tuntuu olevan kauhea kiire plärätä tarinaa läpi, eikä se pysty kunnolla oikein pysähtymään ja paneutumaan mihinkään. Ilmiselvän seksuaalisuuden teeman lisäksi se tuo kokonaisuuteen hyvin vähän mitään lisäarvoa.
Leffa ei osaa myöskään päättää, mitä se haluaa olla. Ajoittain se vaikuttaa jopa alkuperäisteosta satirisoivalta, sillä koominen orgasmikohtaus sekä esimerkiksi äkillinen leikkaus Lucyn lentävästä irtopäästä kinkkulautaseen eivät olla huvittavuudessaan muuta kuin tarkoituksellisia. Sävy ei pysy kuitenkaan johdonmukaisena, ja lopputulos tuntuu sekasotkulta, joka ei toimi oikein kauhufilminä, rakkaustarinana kuin kieli poskessa -komedianakaan.
Suurin ilonaihe Bram Stokerin Draculassa on sen lumoava visuaalinen puoli, joka tosin sekin räiskyy muun elokuvan tavoin hallitsemattomasti joka suuntaan. Seksualisoidusta romaanin tulkinnasta voisi saada aikaan mielenkiintoisenkin, mutta leffa tyytyy vain korostamaan hävyttömästi niitä puolia, jotka romaanissa jäivät rivien väliin. Coppolan Dracula-versiointi jää omanlaisekseen kummajaiseksi, jonka räiskyvyys viehättää mutta jättää vaille tyydytystä kuin hampaaton lepakkomies.
Kommentit
Lähetä kommentti