Indiana Jones ja tuomion temppeli

Alkuperäisen Indiana Jones -trilogian heikoimmaksi osaksi on usein haukuttu Indiana Jonesia ja tuomion temppeliä. Sitä on kritisoitu muun muassa rasismista, seksismistä sekä liiallisesta synkkyydestä. Siitä huolimatta uudelleenkatselukierros osoittaa, ettei filmi ole läheskään niin heikko kuin joskus annetaan ymmärtää.

Tuomion temppeli on tarkoituksella monella tapaa erilainen eläin kuin Kadonneen aarteen metsästäjät. Ensimmäisen leffan sivuhenkilöistä yksikään ei vieraile jatko-osassa. Naishahmo ei myöskään ole vahva ja itsenäinen vaan heikko ja avuton. Sävyltään elokuva on puolestaan samaan aikaan sekä humoristisempi että synkempi.

Juonenkuljetus tuntuu filmissä edeltäjäänsä hajanaisemmalta. Arkeologisankarin debyyttiä kannatteli kilpajuoksu Liitonarkista natseja vastaan. Toisessa esiintymisessään hän tuntuu sen sijaan vain harhautuvan tilanteesta toiseen. Ensin hän harhautuu Shanghaissa lentokoneeseen, josta hän harhautuu Intiaan, jossa hän harhautuu etsimään kuihtuneen kylän taikakiveä läheiseen temppeliin, jossa hän harhautuu maanalaisiin tunneleihin, joissa hän harhautuu pelastamaan orjuutettuja lapsia – ja niin edelleen.

Kate Capshaw’n näyttelemä, seikkailuun lyöttäytyvä laulajatar Willie Scott koettelee elokuvan alkupuolella todella katsojan hermoja. Avuttomuuden lisäksi hän on kliseinen kirkuva tyhmä blondi, joka on vieläpä turhamainen, hyödytön ja, kuten Indy itse toteaa, jatkuvasti äänessä. Capshaw ei sitä paitsi ole roolissa mikään kummoinen näyttelijä, minkä lisäksi Indyn ja Willien romanssi tuntuu täysin päälleliimatulta.

Tuomion temppeli on tunnettu siitä, miten epämairittelevassa valossa se esittää vähemmistöt. Alussa esiintyvät kiinalaisgangsterit ovat pahemman luokan stereotyyppejä. Intialaiset puolestaan näyttäytyvät joko niin heikkoina, että tarvitsevat valkoista pelastajaa apuun, tai sitten suoranaisina pahiksina, jotka on varustettu stormtrooperien veroisella tähtäystaidolla. Parjatussa päivälliskohtauksessa he syövät myös kaikkea ällöttävää, kuten silmiä ja apinanaivoja, missä ei tietenkään ole mitään tosimaailman totuuspohjaa. Kaiken kukkuraksi sankarit pelastaa leffan lopussa katalien paikallisten käsistä brittiläinen siirtomaaherra, joka esitetään ikään kuin hyviksenä.

Eivät elokuvan sisältämät rasistiset ja kolonialistiset vivahteet toisaalta hirmuisesti eroa Kadonneiden aarteiden metsästäjien vastaavista. Filmin harrastama eksotisointi onkin hyvin tyypillistä monille 80-luvun seikkailutuotoksille, kuten esimerkiksi James Bondeille.

Indyn nuorta sidekickiä, Ke Huy Quanin näyttelemää Short Roundia, on niin ikään haukuttu karikatyyriksi. Onhan hän vahvalla aksentilla puhuva kiinalaiskatupoika, joka toimii koomisena kevennyksenä ja tukeutuu vieläpä kamppailulajeihin. Hänen kohdallaan kritiikki ei kuitenkaan pure, sillä hahmo on todellisuudessa hillittömän hauska sekä vähintään yhtä sankarillinen ja pidettävä kuin päähenkilö itse. Lapsena nimenomaan Short Round oli se hahmo, jonka kautta kaikki pojat elivät leffan tapahtumia.

Tuomion temppeliä on syytetty myös liiasta väkivaltaisuudesta sekä tummasävyisyydestä. Tämä on toisaalta mielestäni filmin vahvuus. Lapsena toki kauhistutti, kun pappi Mola Ram irrottaa sydämen uhrinsa rintakehästä, mutta olipa elokuva myös pirun jännittävä! Aikuisiällä on myös kiehtovaa hoksata, että thugit eivät ole mikään mielikuvitusjengi vaan ihan oikea historiallinen kuolemankultti.

Elävältä palaminen sekä jyrän alle joutuminen ovat puolestaan jopa nykysilmin katsoessa aika karmivan graafisia kohtaloita. Ne kuitenkin loivat silloin ja luovat edelleen seikkailuun vaaran tuntua.

Myös tässä suhteessa jatko-osa saa enemmän huomiota osakseen kuin kenties ansaitsisi. Kadonneen aarteen metsästäjien lentokonepotkurin uhriksi joutuminen sekä Liitonarkin sulattamat kasvot eivät nimittäin merkittävästi eroa julmuudessaan edellä mainituista.

Kun leffan pahimmat töyssyt onnistuu sietämään, Tuomion temppeli paljastuukin jälleen pirullisen viihdyttäväksi elokuvaksi. Tarinassa on todellista seikkailufiilistä, ja siinä on annosteltu juuri sopivassa suhteessa jännitystä, huumoria sekä toimintaa. Indy on lisäksi edelleen lajityyppinsä ylittämätön sankarihahmo, sillä hän ei vain surffaile voitosta voittoon vaan kokee lukuisia vastoinkäymisiä ja on jatkuvasti pinteessä altavastaajana.

Kauniista viidakkomaisemista palatsin saatanallisiin tunnelmiin siirtyvä filmi tekee vaikutuksen kuvastollaan. Musiikkiraita tempaisee niin ikään mukaansa, ja John Williamsin sävellyksissä voi havaita samankaltaisuuksia esimerkiksi myöhempään Star Wars Episode I:n Duel of Fatesiin.

Komediansa puolesta leffa osuu myös usein napakymppiin. Nauroin esimerkiksi jälleen vedet silmissä kohtaukselle, jossa Willien pitää pelastaa Indy ja Short Round piikeillä varastetusta ansahuoneesta. Näillä main elokuvaa Willien hahmo alkaa jo kaikessa ylilyövässä kammottavuudessaan kääntyä huvittavan puolelle, ja naisesta alkaa vähitellen kummallisesti pitää.

Tietyllä tapaa Tuomion temppelin kolmikossa onkin enemmän sydäntä kuin Kadonneen aarteen metsästäjien vastineissa. He muodostavat vaivihkaa katsojan alitajunnassa kuin pienen perheen, jota on helppo kannustaa kommellusten keskellä.

Filmin edetessä myös sen toimintakohtauksia täytyy ihailla. Erityisesti miniatyyreilla toteutettu kaivoskärryajelu on kirjaimellista vuoristorataa, joka on kestänyt aikaa loistavasti. Ei ihme, että se on inspiroinut videopelejä Donkey Kongia myöten.

Aivan Kadonneen aarteen metsästäjien veroiseksi toiminta ei tosin yllä. Indyn nyrkit tuntuvat ajoittain turhankin voittamattomilta pahiksia vastaan. Ja miten niin harva intialaislapsista on päässyt pakoon, kun Short Round onnistuu siinä viidessä minuutissa?

Toisena ongelmana on kohtausten jatkuvuus, joka välillä on vähän sinnepäin. Viaton uhri syttyy paholaismaisessa pätsissä tuleen jo usean metrin korkeudessa, mutta Willie voidaan laskea miltei kuopan pohjalle ilman, että häkin metalli edes polttaa häntä. Liukuhihnalla pulaan joutunut Indy ei taas koskaan tunnu saavuttavan hänen henkeään uhkaavaa murskaajaa riippumatta siitä, kuinka monta kertaa häneen leikataan. Entä mistä ihmeestä Short Round tietää pölähtää elokuvan aloituksessa autolla paikalle juuri oikeaan aikaan ja paikkaan?

Tuomion temppelissä on vähemmän osuvaa vertauskuvallisuutta kuin edeltäjässään, jossa natsit kokevat tuhon juutalaisten jumalan kautta. Jatko-osassa tarinan pointti on tietysti siinä, että aluksi aarteen kiilto silmissä seikkailuun lähtevä Indy löytää lopulta vastentahtoisen mutta oikeamielisen sankarin itsestään päätyen auttamaan sorrettuja ja viattomia. Klassista hyvä-paha-moraalisatua siis.

Indiana Jonesin toinen tuleminen ei ole samalla tavalla viimeisen päälle hiottu genrensä huippu kuin Kadonneen aarteen metsästäjät vaan epätasaisempi kokonaisuus. Seikkailu lähtee liikkeelle kangerrellen ja sen vanhentuneita asenteita on tällä kertaa vielä vaikeampi ohittaa. Edetessään filmi tempaa silti vastustamattomasti mukaansa, mikä on merkki aikaa kestävästä elokuvan magiasta. Sisällöllisesti Tuomion temppeli on toki melkoisen ohut tapaus, mutta puhtaana viihteenä se muistuttaa yhä, miksi VHS-nauha oli lapsena kovassa kulutuksessa.