Killers of the Flower Moon

Järkälemäiset rikoseepokset ovat aina olleet Martin Scorsesen bravuuri, mutta viime vuosina hän on ylittänyt itsensä massiivisuuden saralla. Toisin kuin Netflixiin suoraan ilmestynyt kolmen ja puolen tunnin The Irishman, ohjaajan uusin, samanpituinen Killers of the Flower Moon saa esityskierroksen myös isojen ketjujen teattereissa. Istuntoon ei kannata varata liikaa juomista, sillä väliaikoja ei tunneta.

Onko elokuvan pituus sitten perusteltu? Kyllä ja ei. Tarinan sisältö ei oikeuta pituuttaan täysin. Christopher Nolanin kolmetuntisessa Oppenheimerissa esimerkiksi tapahtuu enemmän, mutta se on leikattu ekonomisemmin. Kerronta ei siitä kärsi vaan itse asiassa vahvistuu.

Tylsää Scorsesenkaan uutukaisen kanssa ei tule, vaan aika leffan parissa hujahtaa huomaamattoman nopeasti. Se tietysti kertoo omaa kieltään elokuvantekemisen tasosta. Tositapahtumien kuvauksena filmi on lisäksi historiallisesti kohtalaisen tarkka, mikä on aina kiinnostavaa.

Killers of the Flower Moon ei olekaan totuttuun ohjaajansa tyyliin nopeiden leikkausten ja mustan huumorin sävyttämä teos, jossa ikoniset kappaleet pauhaavat taustalla. Ironista komiikkaa tarjoillaan toki jonkin verran, mutta filmi etenee rauhallisesti, ja yleistunnelma on haudanvakava.

Leffa osoittautuu yhdeksi ohjaajansa piinaavimmista. Se on emotionaalisesti ahdistava tarina siitä, miten julman rasismin sekä äärettömän ahneuden vuoksi läheinen ihminen paljastuu vähitellen kaikkein suurimmaksi uhaksi.

Elokuva perustuu osage-heimon murhista kertovaan true crime -kirjaan, Killers of the Flower Moon: The Osage Murders and the Birth of the FBI. Kirja kuvaa, miten 1920-luvulla valkoiset opportunistit menivät naimisiin öljyllä rikastuneen osage-kansan edustajien kanssa ja surmasivat heitä kaikessa hiljaisuudessa perintörahojen vuoksi.

Elokuvan päähenkilö on Leonardo DiCaprion näyttelemä Ernest Burkhart, joka palaa ensimmäisestä maailmansodasta enonsa, Robert De Niron esittämän Bill Halen luo. Ernest rakastuu osageihin kuuluvaan varakkaaseen Mollieen ja nai tämän Billin kehotuksesta. Vähitellen päähahmosta kuoriutuu heikkomielinen hirviö, joka enonsa tahtoa noudatellen järjestelee vaimonsa perheenjäsenten murhia sekä ajautuu orkestroimaan puolisonsakin surmaa. Miehen nimi, joka viittaa muun muassa rehellisyyteen, alkaa tuntua yhdeltä vitsiltä.

Ernest ei ole kuitenkaan mikään täystollo vaan ennemmin periscorseselainen synkkä antisankari, joka pikkusormen annettuaan antaa paholaisen viedä koko käden. Hänellä rakastaa vaimoaan mutta myöntyy silti kaikkeen, mitä hänen voimakasluonteinen ja paatunut enonsa ehdottaa. Ainoa heikkous tarinassa onkin siinä, ettei se tee kovinkaan selväksi, miksi Billillä on sisarenpoikaansa niin pohjattoman suuri vaikutusvalta.

Moni on kritisoinut DiCapriota pääosassa hänen suun mutristelunsa vuoksi, joka kieltämättä tuntuu hieman karikatyyrimaiselta tämänkaltaiseen elokuvaan. Siitä huolimatta roolisuoritus on yksi näyttelijän uran syvimpiä, haastavimpia ja vaikuttavimpia. Tähti vakuuttaa myös muuntautumiskyvyllään, sillä hänelle tavanomaisia maneereja ei ole leffasta havaittavissa käytännössä lainkaan.

Filmin aikana katsoja eläytyy vuorotellen niin Ernestin kuin Mollienkin näkökulmaan. Siinä missä Ernest etenee pysähtymättä karmivan tehtävänsä kanssa tuhoten samalla sielunsa, Mollie ei voi luottaa kunnolla kehenkään mutta luottaa silti liikaa väärään ihmiseen. Hänen ympärillä rakkaat kuolevat, ja omakin terveys heikkenee selittämättömästi näkymättömien käsien tehdessä töitään. Tarina on todella, todella pimeä.

Osagejen ystävänä esiintyvä Bill on puolestaan voittanut alkuperäisasukasyhteisön luottamuksen suorastaan kunniakansalaisena. Hän käyttää asemaansa törkeän häikäilemättömästi hyväkseen. Vanhus on läpeensä kiero ja tehtailee murhien ohella vakuutuspetoksiakin, minkä kerkeää, mutta esittää ulkokuoreltaan valloittavaa.

Elokuvaa on kritisoitu siitä, ettei se nimensä mukaisesti keskity niinkään osage-heimon kuin rikollisten näkökulmaan. Leffan alkuperäinen käsikirjoitus painotti vielä enemmän surmien FBI-tutkimusta, ja osagejen kokemukset jäivät täysin sivuosaan, kunnes Scrosese hoksasi lähestymistavan olevan huono. Vaikka natiiviväestön rooli on lopullisessa filmissä keskeisempi, Mollie on esimerkiksi hahmona edelleen passiivisempi ja pienemmässä osassa kuin Ernest ja Bill.

Toisaalta ohjaajamaestro on aina ollut kiinnostunut elokuvissaan enemmän rikollisista kuin näiden uhreista. Synti, syyllisyys ja lavealle polulle ajautuminen ovat hänen tunnistettavimpia, katolilaisesta taustasta juontuvia teemojaan. Pohjimmiltaan Killers of the Flower Moon onkin hyvin scorseselainen ganstereiden nousu ja tuho -tarina tutulla rakenteella: ensin rikolliset niittävät menetystä, mutta pikkuhiljaa lain koura alkaa saavuttaa heitä.

Leffaa on Amerikan alkuperäisasukkaiden taholta kritisoitu myös siitä, että se mehustelee heidän kärsimyksillään. Toisaalta elokuva perustelee olemassaolonsa ymmärrettävästi. Se näet toteaa, että sen kuvaama vaiettu rikos on niin epäinhimillinen, ettei sitä saa päästää painumaan unohduksiin. Siloiteltu näkemys ei tuntuisi siten myöskään oikealta.

Ohjaajansa katalogissa Killers of the Flower Moon ei kenties nouse huipulle. Silti se on taattua, tällä kertaa jopa yllättävän kuristavaa, Scorsese-laatua. Kolme- ja puolituntista pahanmielenelokuvaa voisi helposti saksia tiiviimmäksikin, mutta mieluummin kolme ja puoli tuntia otteessaan pitävää tarinankerrontaa kuin lyhyempi rykäys yhdentekevyyttä.