Brad Birdin Mission: Impossible – Ghost Protocol on ensimmäinen moderneista Mission: Impossibleista, joissa vähäkin yritys realismiin viskataan ikkunasta ja tilalle tuodaan rutkasti itseironista huumoria sekä tietoisen övereitä toimintakohtauksia. Ankean kolmososan jälkeen on heti selvää, että Birdillä on enemmän visiota kuin J. J. Abramsilla. Pilkettä silmäkulmassa vilahtelee juuri sopivasti, sillä hahmojen sanailu sekä fyysinen komedia pitävät menon viihdyttävänä.
Ghost Protocol on ensimmäinen elokuva, jossa koko IMF-virasto hajotetaan ja myöhemmistä leffoista tuttujen vakionaamojen naurettavan pieni porukka alkaa pyörittää palettia. Se, että agentit joutuvat toimimaan ilman valtuutuksia, on tosin joka ikisen Mission: Impossiblen juoni, joten mitään uutta tässä ei varsinaisesti ole. Se on kuitenkin uutta, että koplan jäsenillä on kaikilla persoona ja he ovat yhdessä varsin pidettävä jengi.
Birdin toimintakohtaukset osoittautuvat myös kekseliäiksi ja hyvin rytmitetyiksi. Alun vankilapako on esimerkiksi leffasarjan uuden suunnan mallikas demonstraatio, jossa kaikki palaset toimivat yhteen. Hienosti koreografioitu intro nostaa hymyn huulille ja palauttaa Ethan Huntin tyylikkäästi valkokankaalle.
Kääntöpuolena Ghost Protocol, kuten sitä seuraavat filmitkin, on pitkälti vain sarja toimintakohtauksia, joiden lomassa heitetään hassunhauskaa läppää ja joiden välisille siirtymille tarina muodostaa kömpelön tekosyyn. Rauhallisina hetkinä hyvikset lähinnä selostavat katsojalle, mitä älytöntä olisi tarkoitus tapahtua seuraavaksi.
Mistään uskottavuudesta ei siis voi puhuakaan. Esimerkiksi ensimmäisessä Mission: Impossiblessa CIA:n serverihuoneeseen soluttautuminen vaati monimutkaisen operaation. Nyt Kremlin arkistoholviin käytännössä marssitaan sisään hyödyntämällä feikki-ID:tä, tekoviiksiä ja lennosta pieraistuja teknisiä hilavitkuttimia, joita ei nähdä koko sarjassa enää tämän jälkeen. Tämä on Mission: Impossibleksikin jo paksua.
Leffa tempaa toisaalta vastustamattomasti mukaansa Dubain keskivaiheen osiossaan., joka sisältää sopivasti hurjia stuntteja, hillittömän pähkähullun juonen, komediaa sekä kiinnostavasti kehittyviä tiukkoja tilanteita. Mutta kukaanko ei tosiaan näe Burj Khalifaa pitkin kipuavaa Huntia ikkunoista?
Intialaisen mediamogulin juhliin sijoittuva keikka äityy sitä vastoin melkoiseksi sekasotkuksi. Koko hyvisten suunnitelmassa ei ole päätä eikä häntää. En voi myöskään olla ihmettelemättä, mistä he aina repivät käyttöönsä joka ikisen huippuvartioidun kompleksin piirustukset. Juhliinko sitä paitsi pääsee vain marssimalla sisään? Huijattava intialaismies esitetään vieläpä rasistisvivahteisesti täysklovnina, joka sankareille onnekkaasti on tyystin kauniin naisen ohjailtavissa.
Lopussaan Ghost Protocol saa silti kehiteltyä ydinohjusuhalla tehokkaasti jännitystä. Kertaalleen jopa vaikuttaa, että Hunt kumppaneineen on tuomittu varmaan häviöön. Yhdysvalloilla ei tosin vaikuta filmin maailmassa olevan minkäänlaista ydinasepuolustusjärjestelmää, sillä yksittäinen pommi pääsee vaivatta läpi. Jatkuva Bemari-piilomainonta myös muistuttaa, kuinka laskelmoitu tuote Birdin elokuva pohjimmiltaan on.
Vaikka leffan hyviskatras on aiempia osia kannustettavampi, ei hahmorintamallakaan selvitä täysin puhtain paperein. Suurimmaksi epäonnistumiseksi paljastuvat filmin pahikset, jotka jäävät täysin etäisiksi ja yhdentekeviksi. Samuli Edelmann pääsee sidekick-konnana lausumaan vain muutaman vuorosanan. Eipä toisaalta Huntkaan kehity päähenkilönä millään tavalla tarinan aikana.
Paula Pattonin kauniille naishahmolle taas löydetään väkinäinen tapa, jolla hänet saadaan puettua paljastavaan asusteeseen ja suutelemaan sankaria. Tämä tuntuu 12 vuotta myöhemmin jo hieman ummehtuneelta.
Elokuvan 2010-luvun alun maailmankuva vaikuttaa puolestaan jälkikäteisesti tarkastellen hellyttävän naiivilta. Amerikkalaiset ja venäläiset toteavat yhdessä tuumin, etteiväthän he olekaan pohjimmiltaan vihollisia, vaan todellisia pahiksia ovat totta kai satunnaiset sekopääterroristit. Ydinaseet voitaisiinkin molempien puolesta takoa jo auroiksi. Putin varmaan toteaisi filmiä nyt katsoessaan: "Awww."
Paljoa sanottavaa Ghost Protocolilla ei ole, sillä se on silkkaa puhdasta ja mittatilattua popkorn-viihdettä. Se onnistuu uudistamaan silti Mission: Impossible -sarjan ja löytämään sen vahvuudet. Elokuvalla on enemmän persoonaa kuin sitä seuranneella Rogue Nationilla eikä se ole vielä yhtä tautisen pöhöttynyt kuin Dead Reckoning – Part One. Yhtä riemastuttavan överiksi se ei vielä heittäydy kuin Fallout, mutta jos etsii tyhjänpäiväistä taitavasti tehtyä aivojen nollausta, Birdin näkemys tarjoaa täsmälleen sitä.
Näkemieni Mission: Impossible -elokuvien paremmuusjärjestys:
Kommentit
Lähetä kommentti