Antisankarimiehet ovat televisiokatsojien lempilapsia. Läpi 2000-luvun näköradioyleisö on tuijottanut haltioissaan mafiosoja, gangstereita, sarjamurhaajia, korruptoituneita poliiseja, pettäviä mainosmiehiä, kieroja asianajajia, vallanhimoisia poliitikkoja sekä huumekeisarin sisältään löytäviä kemianopettajia. HBO:n Barry jatkaa hyväksi havaitulla linjalla esittelemällä näyttelemiseen hurahtavan palkkatappajan.
Barry on luonteeltaan musta komedia. Bill Haderin näyttelemä nimikkohahmo on entinen Afganistanin veteraani, jota hänen liero perhetuttunsa, Stephen Rootin tulkitsema Fuches, hyväksikäyttää järjestelemällä tälle tappokeikkoja. Saavuttuaan Los Angelesiin suorittamaan toimeksiantoa tsetseenimafialle Barry kuitenkin innostuu näyttelijäkurssista ja alkaa etsiä ulospääsyä viikatemiehen duunistaan.
Päähenkilönä Barry on selkärangaton vätys, jolla on hädin tuskin omaa tahtoa. Hän on siitä mielenkiintoinen ja epätavanomainen myrkyllisen miehuuden ilmentymä, ettei hänen toksisuutensa tunnu salaa ihannoitavalta toisin kuin niin monen muun antisankarin. Kuka nimittäin haluaisi samaistua äijänketaleeseen, joka kärsii identiteetin puutteesta ja on tyystin johdateltavissa? Pakollisena cooleus-bonuksena hahmo on sentään liki yliluonnollisen tehokas surmatöissään.
Barryn sydämen vie puolestaan Sarah Goldbergin esittämä viehättävä kanssanäyttelijä, Sally. Nainen vaikuttaa hahmona ensin tympäännyttävältä mukaelmalta unelmien keijukaistytöstä, jonka energisyys muuttaa passiivisena möllöttävän miespäähahmon elämän. Hauskasti odotukset käännetään kuitenkin ympäri, sillä Sally dumppaa takertuvaisesti käyttäytyvän Barryn heti ensimmäisen seksikerran jälkeen. Kausifinaaliin mennessä tosin hän päätyy vähän liiankin helposti takaisin miehen kainaloon.
Sivuhenkilöinä tsetseenikonnat tuovat vuorostaan mieleen Gran Theft Autojen pölvästit rikollishahmot. Joka toinen jakso pöhköt gangsterit ovat murhaamaisillaan Barryn ja Fuchesin, joka toinen jakso he taas ostavat heiltä likvidointipalvelua. Toheloista irtoaa kiitettävästi hupia, vaikka esimerkiksi homokarikatyyrimaista NoHo Hank -hahmoa voisi pitää laiskanakin huumorin lähteenä.
Barry ei ole komediana mikään ääneennaurattaja. Enemmin sitä voisi kutsua huvittavaksi. Viehättävyys syntyy hallitusta sävyn heittelehtimisestä, kun surkuhupaisa meno räiskähtelee väkivallaksi ja sukeltaa hetkittäin yllättävän synkkiinkin tunnelmiin. Sympaattisen hullunkuriset hahmot kannattelevat äkkiväärää tarinaa.
Kaksoiselämää elävä Barry saa tappamisesta puolestaan inspiraatiota näyttelemiseensä kuin Tony Soprano psykoterapiasta rikosperheensä hallintaan. Näytteleminen on hänelle tietysti eskapismia, jolla hän voi paeta todellista tarvetta muuttua ja kohdata itsensä. Hahmon voi toisaalta lukea myös piikkinä överiksi vedettyä metodinäyttelemistä kohtaan.
Uskottavuus sarjan kohdalla venyy ja paukkuu huumorin varjolla. Kahta asiaa on vaikea silti tyystin sulattaa: tsetseenien loputonta anteeksiantavaisuutta sekä poliisien kädettömyyttä. Ensinnäkin luulisi, että mafian jäseniä murhannut Barry saisi tilaisuuden tullen välittömästi luodista. Toiseksi päähenkilö jättää jälkeensä sen verran paljon johtolankoja, että virkamerkin takana täytyisi olla täysi toistaitoinen tumpelo, jos ei pääsisi hänestä vihille.
Ensimmäinen kausi Barrya ei tarjoa isoja yllätyksiä eikä saa ulvomaan vedet silmissä. Se on kuitenkin kelvollinen aloitus komediasarjalle. Suurin kysymys show’n edetessä on, saako se kehitettyä jälleen yhdestä antisankarista aidosti mielenkiintoisen hahmon. Humoristisuudestaan huolimatta vaikuttaa kuitenkin tähän mennessä, ettei sarja päästä paatunutta päähenkilöään liian helpolla.
Kommentit
Lähetä kommentti