Steven Spielberg, George Lucas ja Harrison Ford tuskin olisivat voineet jättää kolmatta Indiana Jones -elokuvaa tekemättä, vaikka olisivat halunneet. Viimeinen ristiretki ei saanut yhtä paljon suitsutusta osakseen kuin Kadonneen aarteen metsästäjät, mutta sitä pidetään yleisesti toiseksi parhaana sarjansa elokuvana. Asema on ansaittu, sillä elokuva on mainio päätös trilogialle.
Viimeinen ristiretki tekee monella tapaa selväksi, että ruoskaa viuhuttava arkeologi on James Bondin perillinen. Elokuvan alkupuoli kävisi sellaisenaan 007-rainasta. Indy jahtaa MacGuffinia ympäri maailmaa, muun muassa katsojien suosikkilomakohteeseen Venetsiaan, jossa Bondia imitoiden paetaan pahiksia moottoriveneillä ja loikataan heti ensimmäisen kaunottaren kanssa vällyjen väliin. Myöhemmin jopa päädytään pahisten vangiksi, kuten filmihistorian kuuluisimmalla agentillakin on usein tapana!
Leffa käynnistyy tosin kangerrellen. River Phoenixin tähdittämän lapsuus-flashbackin jälkeen elokuva tuntuu tallaavan tuttua Indiana Jones -kaavaa läpi rutiininomaisesti. Katsojalle tarjotaan hyvin vähän syitä välittää kilpajuoksusta Graalin maljan tavoittamiseksi, eivätkä Marcus Brody ja Elsa Schneider myöskään onnistu hurmaamaan sidekickeinä. Jos jostain parjattua Tuomion temppeliä voikin kiitellä, niin toisin kuin jatko-osansa, se tempaa mukaansa välittömästi.
Kun Indyn isä astuu viimein kuvioihin, filmi saa aivan uuden piristysruiskeen. Nerokkaana vetona Jones vanhemman osaan on roolitettu itse Bondien Bond, Sean Connery. Näyttelijäikoni onkin elämänsä vedossa ja uhkaa ryöstää show’n Fordilta kokonaan.
Silti elokuva rakentaa viisaasti emotionaalisen ytimensä isän ja pojan suhteen varaan. Se, miten keskenään etääntyneet Jonesit löytävät toisensa uudelleen, on kerrottu yllättävän sydäntä lämmittävästi toimintakomedian puittessa.
Seniori-Jonesin esittelyn jälkeen leffa löytää myös toimintakomediana itsensä. Sen kaksi jälkimmäistä kolmannesta ovatkin jälleen spielbergiläistä elokuvan taikaa, jossa mäiske ja huumori kohtaavat täydellisesti. Rytmitys, leikkaukset ja ajoitukset ovat niin terävää huippuluokkaa, ettei kokonaisuuden sulavuutta voi kuin ihailla.
Viimeinen ristiretki on Indiana Jonesina kepeimmästä päästä, sillä vitsiä ammutaan samaa tahtia kuin natseja. Tämä ei haittaa lainkaan, koska osumatarkkuus on korkea. Vuorosanat kuten “Our situation has not improved” sekä “No ticket!” ovat esimerkiksi muuttuneet sittemmin kuolemattomiksi.
Eräänä elokuvan kantavista teemoista on havaittavissa sivistyksen ja ahneuden vastakkainasettelu. Graalia jahtaavat natsit sekä heidän pahiskumppaninsa tietysti edustavat aineellisen hyvän tavoittelijoita siinä, missä sankareille henkinen pääoma näyttäytyy suurempana rikkautena. Natsien kirjarovioille muun muassa irvaillaan, kun Indy käy pokkaamassa signeerauksen päiväkirjaansa itse Hitleriltä. Jones-pappa puolestaan päihittää kekseliäästi Luftwaffe-hävittäjän muistaessaan sitaatin Kaarle Suurelta, kun taas Marcus hoksauttaa hänelle, miten kynä on konkreettisesti miekkaa mahtavampi.
Varsinainen tarinan opetus koetaan sen loppuhuipennuksessa. Ahneutensa vuoksi natsi-Elsa syöksyy Graalin perässä rotkoon. Huvittavassa toisinnossa puolestaan houkutuksen valtaama päähenkilö ymmärtää lopulta isänsä ansiosta, mikä on todella tärkeää.
Indiana Jones -filmejä ei lähtökohtaisesti realismi kiinnosta, jos se tulee vauhdikkaan toiminnan tielle. Muutamiin logiikka-aukkoihin on silti vaikea olla kiinnittämättä huomiota. Pitävätkö esimerkiksi venetsialaiset kasuaalisti veneidensä avaimia valmiina virtalukoissa? Eikö turkkilaisissa tankeissa ole lainkaan konekivääreitä? Miksi jumalalle polvistumalla ratkeava koetus vaatii myös kuperkeikan ja mistä Indy sen keksii? Miten vuosisatoja Graalin marjaa vartioinut temppeliritari puhuu modernia englantia? Entä miksi pääpahis ei käytä jotakuta alaisistaan koekaniinina maistamaan maljasta, jos erehtymisen hinta on kuolema?
Jälleen sarjan elokuvaa voi myös kritisoida rasistisista vivahteista. Turkkilainen (tai hataylainen, koska leffassa Hatayn maakunta on oma valtionsa) sulttaani on esimerkiksi karmea sterotyyppi, joka myy oikeudet natseille aarteenryöstöön maillaan yhden Rolls Roycen hinnasta. Se toki sopii tarinan ahneustematiikkaan, mutta tuntuu silti tökeröltä. Kolonialistisia katkuja huokuu myös filmin otsikointi, sillä “ristiretki” ei tunnu nykyään likimainkaan niin neutraalilta käsitteeltä kuin viattomalla 80-luvulla.
Viimeinen ristiretki ponnahtaa kaikesta huolimatta sekä toimintakomedioiden että seikkailuelokuvien kärkijoukkoon, vaikka jääkin kakkoseksi trilogian aloitukselle. Sen vaivattoman jouheva eteneminen saa monet vastaavat yritykset – kuten ne Bondit – näyttämään amatöörien puuhastelulta. Sankareiden ratsastus auringonlaskuun tuskin voisikaan kruunata Indyn tarinaa paremmin. Voi kun Spielberg, Lucas ja Ford olisivat ymmärtäneet jättää sarjan kolmeen osaan.
Alkuperäisen Indy-trilogian paremmuusjärjestys:
- Kadonneen aarteen metsästäjät
- Indiana Jones ja viimeinen ristiretki
- Indiana Jones ja tuomion temppeli
Kommentit
Lähetä kommentti