Putoamisen anatomia

Cannesin viime vuoden Kultaisen palmun voittanut Justine Trietin ohjaama sekä yhteistyössä Arthur Hararin kanssa käsikirjoittama Putoamisen anatomia on epätietoisuuden piinaavuudesta jännityksensä ammentava oikeussalidraama. Sen tarinassa riittää käänteitä, eivätkä elokuvan hahmot ole helposti tulkittavia tai mustavalkoisia. Leffa rakentuu murhaoikeudenkäynnin ympärille, jossa kaivaudutaan syvälle epäillyn ja uhrin parisuhteen kiemuroihin.

Kun perheenisä Samuel putoaa kolmekerroksisesta alppimajasta, lyö päänsä ja kuolee, vaimo Sandra joutuu välittömästi syytetyn penkille. Puolustuksen mukaan kyseessä on itsemurha, mutta kuka kumma yrittää tappaa itsensä hyppäämällä hädin tuskin kymmenestä metristä lumeen? Toisaalta vaikuttaa epätodennäköiseltä, että huomattavasti pienempi vaimo olisi onnistunut kolkkaamaan isompaa ja raamikasta miestään otsaan lennättäen tämän korkean parvekekaiteen yli.

Sandra vaikuttaa hahmona epäilyttävän kylmähermoiselta ja järkkymättömältä tilanteeseen nähden. Hän näyttää silti ajoittain tunteitaan, minkä vuoksi naisen reaktiot voi tulkita pidättäytyväisyydeksikin. Tuskin onkaan mitään täsmälleen oikeaa tapaa reagoida läheisen kuolemaan ja siitä syytetyksi joutumiseen.

Putoamisen anatomian ehdottoman vahvuuden muodostavat sen näyttelijäsuoritukset. Myös toisessa Oscar-ehdokkaassa, The Zone of Interestissä, natsivaimona vaikutuksen tehnyt Sandra Hüller esittää pääosakaimaansa läpeensä uskottavasti. Hän rakentaa syytetystä naisesta hienovaraisesti moniulotteisen, todentuntuisen hahmon, jota katsojankaan on mahdoton tulkita kiistattomasti. Kunniamaininta kuuluu puolestaan Milo Machado-Granerille, joka on suorastaan hämmentävän vakuutttava perheen sokean pojan, Danielin, roolissa.

Runsaasti käytetyt lähikuvat, jotka puskevat hahmojen iholle, vaativat näyttelijöiltä paljon. Leffa sekoittaa myös harkitusti käsivarakameratyöskentelyä vakaisiin otoksiin luodakseen tapahtumiin arkista todentuntuisuutta.

Mitä syvemmälle tarina sukeltaa Sandran ja Samuelin avioliiton ristiriitaisuuksiin, sitä ilmeisemmäksi käy, että ulkopuolinen voi harvoin tietää varmuudella, mitä toisten välisessä ihmissuhteessa on tapahtunut. Lopulta ei auta kuin tehdä valinta, kumman tarinaan haluaa mieluummin uskoa. Siitä huolimatta tietyissä vakavissa asioissa, kuten pettämisessä, kotiväkivallassa – tai murhassa – ehdoton objektiivinen totuus on olemassa. Eri asia on tietysti, mitä ihmiset suostuvat myöntämään siitä itselleen.

Toisaalta Trietin elokuvassa on tiettyä kaavamaisuutta. On selvää, että oikeudenkäynti on vain narratiivinen ja dramaattinen struktuuri, jonka varassa se voi käsitellä pääparin suhdetta. Samoin on selvää, että joka kerta, kun pöytään saadaan uutta yllättävää todistusaineistoa, sille lyödään välittömästi vastatodiste. Myös jokainen vakuuttavaa argumentti kuitataan viiltävällä takaisinsivalluksella.

En ole ranskalaisen oikeusjärjestelmän asiantuntija, mutta Putoamisen anatomian kuvausta siitä tuskin voi pitää realistisena. Suomalaisessa oikeussalissa filmillä esiintyvää käytöstä, johdattelua, villiä aihetodistelua tai poikkeuksellista lapsen kohtelua ei ainakaan suvaittaisi hetkeäkään. Voi olla, että Ranskassa syyttäjälle ja puolustusasianajajalle myönnetään enemmän siimaa. Olen silti kohtalaisen varma, ettei sielläkään psykiatri riko vaitiolovelvollisuuttaan julkisessa oikeudenkäynnissä edes kuolleen potilaan kohdalla tai tuomari nimitä lapselle kotiin valvojaa, jonka tarkoitus on tarkkailla, ettei syytetty äiti yritä vaikuttaa jälkikasvunsa todistukseen. Jälkimmäinen on jo ideanakin aivan absurdi.

Oikeudenkäynnin kuvaus siis huutaa leffassa rankalla kädellä dramatisoitua fiktiota. Realismi ei kenties ole sen ensisijainen päämäärä, mutta uskottavuuden puute syö väistämättä jonkin verran kokonaisuuden vaikuttavuutta.

Elokuvan monitulkintaisuus on myös kaksiteräinen miekka. Toisaalta epätietoisuudesta kumpuava tuska on tarinan pointti, ja sen välittämisessä filmi onnistuu. Tulkinnat Sandran syyllisyydestä esimerkiksi jakautuvat vahvasti katsojasta riippuen, mikä on merkki taitavasta kirjoittamisesta. Päähahmo puolestaan joutuu elämään loppuelämänsä epäilevien katseiden ympäröimänä, lemmikkikoiraa lukuun ottamatta. Jopa hänen poikansa kehittelee lopulta itseään suojelevan valheen päästäkseen eroon kalvavasta epävarmuudesta – vai kehitteleekö?

Toisaalta leffan avoin lopetus turhauttaa, sillä sen ennakoiminen vaatii yhtä suuria lahjoja kuin lumen ennustaminen Alpeille. Vielä viime minuuteille asti toivoin, että kirjoittakaa nyt perhanan laiskimukset kunnollinen loppuratkaisu.

Elokuvahistoriallisesti Putoamisen anatomia on Akira Kurosawan Rashomonin jälkeläinen. Ristiriitaiset subjektiiviset totuudet tuntuvat aiheena edelleen ajankohtaiselta. Faktojen jälkeisessä maailmassa jokainen rakentaa päässään oman itseään miellyttävän todellisuutensa. Myös ihmissuhteissa.