Näyttelijäkurssista innostuneesta palkkamurhaajasta kertova Barry tarjosi ensimmäisellä kaudellaan mukiinmenevää mustaa komediaa. Toinen kausi osoittautuu entistä pimeämmäksi ja absurdeilla käänteillä ryyditetyksi. Sarjan kehitys jämähtää kuitenkin samalla paikoilleen.
Ensimmäisen kauden finaalissa Barry tappoi joukon tsetseenigangstereita sekä murhasi teatteriopettajansa Gene Cousineaun naisystävän, etsivä Janice Mossin. Tarina jatkaa näiden surmatöiden häntien parissa. Henkiinjäänyt tsetseenien kakkosmies, NoHo Hank painostaa Barryn hoitamaan hänen omia välienselvittelyjään burmalaisen jengijohtajan kanssa. Mossin kollega, etsivä Loach, puolestaan näkee niin ikään tilaisuuden kiristää päähenkilöä ja vaatii tätä hankkiutumaan eroon hänen vaimonsa rakastajasta.
Kantavana teemana sarjan hahmot jatkavat todellisen minänsä ja tekojensa välttelyä. Barryn Afganistan-taustaa avataan vähitellen. Kun kuitenkin selviää, että mies on kostoksi raivopäissään murhannut viattoman siviilin, jopa Cousineau toteaa, ettei tapahtuneesta kannata hiiskua kenellekään. Barryn tyttöystävä Sally taas ei kykene kohtaamaan totuutta siitä, että hän alistui edellisessä suhteessaan kotiväkivallan uhriksi.
Toisella kaudella sarjan tapahtumat yltyvät entistä älyttömämmiksi. Mieleenpainuvimmaksi sekoiluksi kohoaa viides episodi, ronny/lily, surkuhupaisine mutta vakuuttavasti kuvattuine tappelukohtauksineen. Loachin vaimon vietellyt Ronny paljastuu näet taekwondo-mestariksi, joka ei hyvällä katso kotiinsa murtautunutta Barrya. Seuraa hillitön kaksinkamppailu, joka äityy aina vain päättömämmäksi, kun lopulta myös Ronnyn tytär, eläimelliseksi villipedoksi koulutettu Lily, ilmaantuu paikalle.
Barry vertautuu show’na koko ajan lähemmin Breaking Badiin. Molemmissa mustan komedisissa sarjoissa tohelo antisankari kohtaa hullunkurisia hahmoja ja tilanteita sekä päätyy tiukkoihin paikkoihin, joista hän keplottelee itsensä nippa nappa pälkähästä. Ronny/lily seuraa esimerkiksi jaksona täysin Vince Gilliganin pelikirjaa.
Ero on tosin siinä, että Breaking Bad on huomattavasti paremmin kirjoitettua viihdettä kuin Barry. Siinä missä Walter Whiten edesottamukset kenties usein venyttivät uskottavuutta, ne eivät missään vaiheessa tyystin rikkoneet sitä. Tapa, jolla television tunnetuin kemianopettaja selvisi pinteistään, tuntui aina ovelalta eikä koskaan huijaukselta.
Bill Haderin ja Alec Bergin sarjassa sitä vastoin jo ensimmäisellä kaudella maailman epäpätevimmät poliisivoimat pelasivat jatkuvasti antisankarin pussiin. Toisella kaudella päähenkilöä avittavat epäjohdonmukaisuudet ja juoniaukot yltyvät jo niin häiritseväksi, että niitä on mahdoton ohittaa edes liioitellussa komediasarjassa. Show esimerkiksi unohtaa Lilyn hahmon vailla selitystä, vaikka tyttö on silminnäkijä Barryn teoille. Päähenkilön tomppeli rikoskumppani Fuches puolestaan onnistuu löytämään piilotetun Mossin ruumiin välittömästi siinä, missä poliisit eivät osaa seurata auton renkaiden jälkiä metsään.
Löperöä kirjoittamista suurempi ongelma on kuitenkin siinä, että show’n hahmoista on vaikea kiinnostua. Barryssa ei ole päähenkilönä mitään ihailtavaa, mikä on positiivista vaihtelua tv-viihteen tavanomaiseen antisankarien jalustalle nostamiseen, mutta eipä hänessä ole myöskään paljoa mistä välittää. Fuches taas on hänen aisaparinaan täysin yksiulotteinen nilkki. NoHo Hank ylikohteliaana ja ystävällisenä gangsterina käy myös viimeistään kakkoskaudella vitsinä vanhaksi.
Mustaksi komediaksi Barry naurattaakin kummallisen vähän. Huumori nojaa paljon övereihin hahmoihin sekä poskettomiin tilanteisiin, mutta siitä tuntuu usein puuttuvan kunnollinen punchline. Ainoa kohtaus, jolle tällä kertaa hörähdin tosissaan ääneen, oli kolmannessa episodissa NoHo Hankin Barryyn kohdistama leväperäinen salamurhayritys.
Nasevimmasta sisällöstä kaudella vastaa Sallyn osuus. Vaikka naisen kaari jää tarinassa jokseenkin irralliseksi, se sisältää kärkevää satiiria nyky-Hollywoodin mukaisesta vahvan naishahmon ideaalista. Elokuvateollisuus tarjoaa hänelle nimittäin vain kahdenlaisia rooleja: joko esineellistettynä toimintabeibenä tai miehille närhen munat näyttävänä feministiesikuvana. Kukaan ei ole kiinnostunut totuudesta, joka on huomattavasti haavoittuvampi ja vähemmän pinnallisen imarteleva.
Kaikista puutteistaan huolimatta Barry onnistuu yhä sarjana viihdyttämään. Puolen tunnin jaksot ovat niin helppoja katsottavia, että heikkouksineenkin vinksahtanutta show’ta tuijottaa mielellään, vaikkei se irrottaisi kuin hymähdyksiä. Kakkoskaudellaan Haderin tähdittämä sarja kuitenkin ilmentää pahasti tavanomaista televisiosyndroomaa, jossa yksinkertaista ideaa jauhetaan sellaisenaan kyllästymiseen asti ilman, että tarinassa tai teemoissa tapahtuisi lainkaan todellista evoluutiota. Tulevilta kausilta toivon enemmän kunnianhimoa.
Kommentit
Lähetä kommentti