Barryn toinen kausi oli lievä pettymys siinä, kuinka paikoilleen jämähtäneeltä se tuntui. Kolmas kausi uskaltaa puolestaan ottaa paljon rohkeampia edistysaskelia, sillä huumori on huomattavasti mustempaa ja meno aiempaa synkempää. Jopa sarjan selkärangan muodostanut teatterikurssi on viimein taakse jäänyttä aikaa.
Kolmas tuotantokausi riisuu Sauli Niinistön sanoin viimeisetkin naamiot show’n nimikkopäähenkilön kasvoilta. Bill Hader ja kumppanit eivät enää edes teeskentele, että Barryssa olisi hahmona mitään sympatisoitavaa. Sen sijaan hän paljastuu puhtaaksi hirviöksi, joka murhaa rahasta, koska miksipä ei.
Ristiriitaisesti päähenkilön psykoottisuuden korostuminen tekee sarjasta huomattavasti hauskemman. Jo ensimmäisestä jaksosta alkaen wannabe-näyttelijän oppimestari Gene Cousineau on perillä siitä, että Barry on surmannut hänen tyttöystävänsä. Kun Barry kidnappaa Genen ja yrittää hyvittää tälle tekonsa junailemalla tälle aidon filmiroolin, sarja onnistuu naurattamaan railakkaammin kuin pitkään aikaan.
Myös Barryn naisystävälle Sallylle alkaa käydä vähitellen selväksi rakkaansa todellinen luonne. Kun mies huutaa raivoissaan väkivaltaisessa suhteessa aiemmin eläneelle heilalleen, katsojakin alkaa nähdä ensimmäistä kertaa hahmon sellaisena kuin tämä on: uhkaavana ja aggressiivisena. Muutos vaikutelmassa on hätkähdyttävä, kun antisankari riisutaan hetkeksi kaikesta komedisesta surkuhupaisuudesta ja jäljelle jää vain vastenmielisyys.
NoHo Hank hauskuuttaa puolestaan pitkästä aikaa hahmona toden teolla. Hänen romanssinsa bolivialaisen mafiapomon kanssa tekee ystävällisestä homogangsterista huomattavasti välitettävämmän, sillä nyt hänellä on sekoilussa mukana todellisia henkilökohtaisia panoksia.
Osa kauden parhaista gageista revitään nimenomaan Hankin tarinankaaresta. Esimerkiksi kohtaus, jossa yksi hänen alaisistaan raportoi menestyksekkäistä huumebisneksistä ylemmälle tsetseenijohdolle samalla, kun paikalle saapuvat rähinöimään niin bolivialainen mafia kuin poliisitkin, on totaalisen hulvaton.
Kolmas kausi jättää puolestaan Fuchesin, Barryn aikaisemman managerin, viisaasti taka-alalle. Hahmo on niin puhdas nilkki, ettei hänellä ole oikeastaan mitään kunnollista suuntaa kehittyä. Hän päätyy sen sijaan usuttamaan Barryn aikaisempien uhrien omaisia tämän kintereille.
Toisen tuotantokauden muistettavimpiin jaksoihin kuului kaoottinen ronny/lily, jossa Barrya vastaan asettuivat taekwondo-mestari sekä tämän villieläintä muistuttava tytär. Samankaltainen episodi kolmannella kaudella on 710N, jossa murhanhimoinen moottoripyöräjengi jahtaa päähenkilöä pitkin otsikon mukaista valtatietä. Takaa-ajo on komeasti kuvattu ja sisältää hillitöntä fyysistä huumoria.
Toisaalta 710N ja muut kauden loppupuolen jaksot muistuttavat jälleen show’n käsikirjoituksellisista heikkouksista. Liian moni juonenkäänne tuntuu nimittäin kumpuavan liian kätevästi joko täysin pähkähulluista hahmoista tai siitä, että kuka tahansa on tilaisuuden tullen valmis ryhtymään murhaajaksi tai vähintään rikollisiksi.
Barry itse myös pääsee edelleen monista tilanteista käsittämättömästi pälkähästä. En edes pysy kärryillä, montako autoa hänellä on sarjan aikana mennyt lunastuskuntoon ilman, että kukaan kyselee niiden perään.
Sarjan kantavana teemana jatkuu hahmojen kyvyttömyys kohdata itseään sekä omia tekojaan. Vältellessään totuutta itsestään Barry uhkaa vetää kaikki muutkin mukanaan pohjalle. Vastoinkäymiset tekevät vähemmän mairittelevaa menneisyyttään peitelleestä Sallysta miltei päähenkilön rikoskumppanin, kunnes hän ymmärtää viime hetkellä kävellä pois. Gene käy puolestaan läpi pitkän tien, jonka päätteeksi hän pystyy viimein kohtaamaan syntinsä ja toimimaan oikein, kunhan saa ensin siihen ulkoista painetta.
Kauden lähestyessä loppuaan tosin korostuu se, etteivät sarjan henkilöt ja heidän kohtalonsa edelleenkään herätä suuria tunteita. Vaikka finaalijakso sisältää suuria dramaattisia hetkiä ja Barry päätyy viimein pidätetyksi rikoksistaan, lopputulos ei hetkauta. Suurempi mielenkiinto kohdistuu siihen, miten tästä jatketaan eteenpäin kuin miten itse hahmoille käy.
Hollywood-satiirinsa osalta Barryn kolmas tuotantokausi irvailee suoratoistopalveluiden kustannuksella. Armoton algoritmien tuijottaminen vetää maton alta Sallyn uudelta sarjalta siitä huolimatta, että se on arvostelumenestys. Eräässä huvittavassa kohtauksessa taas streamaus-pomo kuvailee pelkästään ilmein ja äännähdyksin, millaisia tunteita hän toivoisi umpityperän tusinashow’n kohderyhmässä herättävän.
Barryn kolmas kausi jättää tarinan mielenkiintoiseen paikkaan, sillä finaalijakson väistämätön käänne on kaiken päähenkilön uskomattoman tuurin jälkeen tervetullut. Sarja on löytänyt taas äänensä ja sen vitsit myös punchlinensa. Jälkikäteen tarkasteltuna show’n väsähtänyt kakkoskausi tuntuu siltä kuin sen ylitse olisi voitu loikata kokonaan. Toisaalta tällaiseen tarinaan toki sopii metatasolla, että muutosta ja kehitystä vältellään viimeiseen asti. En vieläkään ole täysin Haderin ja Alec Bergin hengentuotoksen pauloissa, mutta suunta on oikea ja lupaa hyvää sarjan loppuhuipennukselle.
Kommentit
Lähetä kommentti