Teini-ikäisenä The Departed oli yksi lempileffojani. Epäilin, kestäisikö filmi uudelleenkatselun miltei parikymmentä vuotta myöhemmin. Ilahduttavasti Martin Scorseselle ainoan ohjaaja-Oscarin tuonut elokuva ei ole menettänyt tehoaan: se on yhä pirullisen jännittävä ja tiivistunnelmainen, vainoharhaisuutta pursuava rikostrilleri. Hongkongilaista Infernal Affairs -alkuperäisteosta en ole vieläkään nähnyt, joten joudun arvoimaan Scorsesen remaken suhtauttamatta sitä lähdemateriaaliin.
The Departed on täynnä odottamattomia käänteitä. Niistä Leonardo DiCaprion hahmon, Bostonin irlantilaismafian riveihin soluttautuvan Billy Costiganin, kuolema muodostui välittömäksi klassikkoshokeeraukseksi, josta elokuva muistetaan. Muista käänteistä esimerkiksi Jack Nicholsonin esittämän elämää suuremman mafiapomon, Frank Costellon, aikainen poistuminen tarinasta yllättää.
DiCapriota on silloin tällöin haukuttu maneereistaan ja hänellä on näyttelijänä vihaajansa. The Departedissa hän kuitenkin tekee vakuuttavamman roolityön kuin muistelinkaan. Tähti on filmillä elämänsä vedossa, ja luo päähenkilöönsä hienovaraisia nyansseja muun muassa haavoittuvuuden muodossa.
Nicholson puolestaan revittelee Costellon roolissa miten tahtoo. Yliampuva suoritus voisi käydä rasittavaksi, ja onpa miehen syytetty esittävän vain itseään. Tosiasiassa Nicholson on kuitenkin roolissa äärimmäisen viihdyttävä paranoian riivaamana gangsterisosiopaattina, jota harva näyttelijä olisi kyennyt tulkitsemaan yhtä vangitsevasti.
Matt Damon ei ole myöskään hassumpi poliisivoimiin soluttautuvan Costellon kätyrin, Colin Sullivanin saappaissa. Mark Wahlberg taas tekee kenties muistettavimman sivuosaroolinsa estottomasti vittuilevana ylikomisario Dignamina. Tähtikaartia täydentävät muissa osissa muun muassa Martin Sheen, Alec Baldwin sekä Vera Farmiga.
The Departed ei kenties ole tarinaltaan kaikkein syvällisin elokuva. Perimmiltään se on kertomus petoksista ja valheista sekä niiden lyhyistä jäljistä. Miltei jokainen hahmoista valehtelee ja elää jonkinlaista kynttilää molemmista päistä polttavaa kaksoiselämää, mikä kostautuu heille ennen filmin päätöstä. Tämä tietysti sopii Scorseselle rakkaisiin syyllisyyden ja syntien houkutuksen teemoihin.
Muuten terävän käsikirjoituksen ainoa kompastuskivi on Farmigan turha psykiatrihahmo, josta remakeen on tehty molempien päähahmojen rakastaja. Tämä ratkaisu on vain korni ja kaikin puolin epäuskottava.
The Departedin poliisityö tuskin on myöskään järin realistista. Sisäiseltä logiikaltaan leffan juonittelu pysyy kuitenkin kiitettävästi kasassa. Sitä voi tosin katsojana ihmetellä, eivätkö Costigan ja Sullivan ole ennen pitkää täysin ilmeisimmät vuotajaepäillyt molemmille tahoille, joiden joukkoihin he soluttautuvat.
Elokuvan räävitön dialogi ei ole enää yhtä päräyttävää kuin aikanaan. Hetkittäin se tuntuu jopa teennäiseltä ja yliyrittävältä kuin hupparissa bussipysäkillä syljeskelevä ja vittua hokeva teini, etenkin Wahlbergin hahmon laukoessa loukkauksiaan. Silti vuoropuhelut ansaitsevat kehut siloittelemattomuudesta, sillä homofobia, seksismi ja rasistisuudet ovat juuri sitä, mitä tällaisten hahmojen suista odottaisikin kuulevansa.
Scorsesen räiskyvä ohjaus, jossa jokainen tyylikeino valjastetaan käyttöön tavaramerkkityylisen rock-soundtrackin pauhatessa, nostaa leffan toiselle tasolle. Jokaiselle katsojalle jää varmasti soimaan päähän filmin tunnetuksi tekemä Dropkick Murphysin I’m Shipping Up to Boston. Musiikkiraidan ohella erityiskiitos kuuluu elokuvan uskomattoman terävälle leikkaamiselle. The Departedilla ja Oppenheimerilla onkin paljon yhteistä ekonomisen tarinankerronnan saralla, sillä pitkä elokuva etenee kuin siivillä pysähtymättä paikoilleen hetkeksikään.
Vuonna 2024 The Departed on edelleen yksinkertaisesti tautisen viihdyttävä pätkä. Irkkumafian ja poliisien sotkeutumista omiin juonitteluihinsa seuraa yhä haltioituneena. Entäpä se viimeinen mielipiteitä jakanut otos rotasta? Sitä on parjattu ihan suotta: vitsihän on tarkoituksella tökerö.
Kommentit
Lähetä kommentti