HBO:n Barry sai päätöksensä napakassa neljässä kaudessa, mikä tuntuu sarjalle oikean pituiselta. Missään vaiheessa show ei noussut kirjoissani niihin korkeuksiin, joihin osa sen faneista ja kriitikoista sitä ylisti. Siitä huolimatta Bill Haderin musta komedia näyttelijäkurssiin hurahtavasta palkkamurhaajasta tarjoaa koko kestonsa kelpo viihdettä.
Neljäs kausi alkaa mielenkiintoisista asetelmista, sillä sekä Barry että Fuches ovat vankilassa. Päähahmo ei tietenkään viivy telkien takana loputtomiin, sillä edelleen vapaalla jalalla viilettävä NoHo Hank puuttuu peliin. Mielenkiintoisena ratkaisuna puolessavälissä kautta koetaan kymmenen vuoden aikahyppy tulevaisuuteen, jossa vietetään sarjan viimeiset neljä jaksoa.
Viimeisellä kaudellaan Haderin show vahvistaa sen, mikä on ollut ilmeistä pitkään: Barry on paatunut murhaaja vailla hyveellisiä ominaisuuksia tai halua sovittaa tekojaan. Hän korkeintaan haluaa tuntea itsensä hyveelliseksi ihmiseksi.
Ensimmäisessä jaksossa vanginvartija uumoilee sen sijaan, ettei Barry ehkä kaikista pahoista teoistaan huolimatta ole kuitenkaan läpeensä paha kaveri. Päähenkilö tosin jo itsekin ymmärtää, että kenties ihmisten pitäisi lakata selittelemästä hänen puolestaan, kuten usein antisankareiden tai vaikkapa väkivaltaisten poikaystävien puolesta selitellään. Vastuutaan vältelläkseen mies valjastaa silti vielä viimeisenä konstinaan käyttöön kaikkein perinteisimmän todellisuuspaon välineen eli uskonnon.
Barryn ex-tyttöystävä Sally otti kolmannen kauden lopussa jo askeleen päästäkseen irti entisestä suhteestaan. Paluu vanhempien luokse Jopliniin saa hänet kuitenkin huomaamaan, kuinka tyhjän päällä hän on, ja regressoitumaan entistä riippuvaisemmaksi murhaajarakkaastaan. Syöksykierre johtaa ennen pitkää vuosien varrella alkoholismiin.
Gene Cousineau sai aikaan myös viime kaudella haparoivan päätöksen toimia oikein, minkä seurauksena Barry päätyi vankilaan. Ennen sarjan lopetusta hänen alituista validointia kaipaava egonsa pettää hänet kuitenkin jälleen. Lopputulos ei ole onnellinen, kuten arvata saattaa.
NoHo Hankin tarinankaari on puolestaan sivuhenkilöistä mielenkiintoisin. Hän kyllästyy viimein tollon rooliinsa ja päästää kylmäverisemmän minänsä valloilleen. Juonittelut kuitenkin kostautuvat, minkä vuoksi hänen on yllättävän traagisena käänteenä annettava poikaystävänsä Cristobal tsetseenimafian tapettavaksi. Hankin kohdalla Alec Bergin ja Haderin sarja onnistuu ensimmäistä kertaa herättämään aitoja tunteita jotakuta hahmoa kohtaan.
Fuches kokee taas ennen sarjan päätöstä totaalisen muutoksen. Hän muovaa nimittäin itsestään vankilavuosien aikana elämää suuremman The Raven -roiston. Fuches onkin hahmoista tietyllä tapaa ainoa, joka kykenee tarinan aikana kohtaamaan itsensä ja tekonsa. Se tarkoittaa tosin sen kyynisen tosiasian hyväksymistä, että hän on läpeensä sydämetön ja paha ihminen.
Barry onnistuu sarjana edelleen tekemään suurimman vaikutuksen yksittäisillä hengästyttävillä hetkillä. Huikeasti kuvatut yhden otoksen kohtaukset ovat nousseet sen tavaramerkiksi. Esimerkiksi Hankin pieleen mennyt Fuchesin murhayritys, joka päätyy surkuhupaisaan pakoon, sekä viimeisen jakson meksikolainen pattitilanne, joka suistuu ällistyttävään väkivaltaiseen kaaokseen, ovat esimerkkejä tällaisista kohtauksista.
Kylmäävimpänä neljännellä kaudella mieleen painuu kuitenkin Sallyn alkoholinsekainen hermoromahdushourailu the wizard -jaksossa. Painajaismainen osio on tehokkaampi kuin monet kauhuelokuvat etenkin siinä vaiheessa, kun naamiopäinen mies ilmestyy tuijottamaan yksin kotonaan harhailevan naisen taakse. Kohtaus on vieläpä suunniteltu niin, ettei ole selvää, mikä kaikki siinä on todellisuutta ja mikä Sallyn kuvitelmaa.
Toisaalta kääriessään tarinaansa pakettiin show’n suurin heikkous vahvistuu: se tarjoaa loppujen lopuksi aika vähän, mistä välittää. Barry on päähenkilönä tarkoituksellisesti mahdoton samaistua. Sivuhenkilöt ovat puolestaan niin karikatyyrimäisiä, että he herättävät hyvin vähän syvempiä tunteita, joskin Hankin surullinen kehityskaari tekee tähän viimeisellä kaudella iloisen poikkeuksen. Myös hahmojen päämäärät ja motiivit poukkoilevat komedisista syistä niin tiuhaan, etten finaalijaksossa ollut edes muistaa, miksi tässä tapitetaan nyt toisia aseet vastatusten ja kuka haluaa mitä.
Barryn kantava teema on jo pitkään ollut kyvyttömyys ottaa vastuuta omista teoistaan ja kohdata niiden seuraamuksia. Päähenkilön hullaantuminen näyttelemisestä on eräänlainen todellisuuspaon muoto. Teatteri, elokuvat ja Hollywood tarjoavat mahdollisuuksia eskapismiin, mutta ne mahdollistavat myös todellisuuden moraalittoman vääristelyn. Show päättyykin osuvasti, kun elokuvasovitus nimikkohahmon elämästä muovaa hänestä psykoottisen murhaajan sijaan kirkasotsaisen sankarin.
Todellisuuspako heijastuu sarjan satiirissa myös vaivihkaisemmilla tasoilla. Finaaliepisodin eräässä hulvattomassa kohtauksessa Barry esimerkiksi kävelee kajahtaneen näköisenä supermarketin lasten leluosaston läpi ostamaan asetiskiltä rynnäkkökivääreitä. Ainoana kysymyksenä hänelle esitetään, millaisia aseita hän haluaa. Tämä on suoraviivainen tapa osoittaa, miten USA:n mielipuoliset aselait ovat nekin todellisuudelta pään hiekkaan kätkemistä.
Huumorinsa puolesta sarjan neljäs kausi on huomattavasti hillitympi ja vakavoituneempi kuin esimerkiksi railakkaammin tykittelevä edeltäjänsä. Tämä ei kuitenkaan missään nimessä tässä vaiheessa show’n elinkaarta haittaa. Pintansa alla Barryn aihe on synkkä ja painava, joten on täysin suotavaa, että tarinan loppua kohden draaman tummempia sävyjä painotetaan.
Tuskin olisikaan ollut haitaksi, jos draamapuoli olisi näytellyt suurempaa roolia jo sarjan alusta asti. Verrattuna esimerkiksi Breaking Badiin, johon olen Barryn aikaisemminkin rinnastanut, jälkimmäinen ei tavoita samanlaista syvyyttä. Breaking Badin hahmoista nimittäin välittää huomattavasti enemmän ja jännitystä riittää runsaammmin, koska käänteillä on – noh, aitoja seuraamuksia, jotka Barrysta monesti puuttuvat. Toki Barry on myös sarjana huomattavasti kevyempi ja komedisempi, mutta show ei täysin pääsekään irti tämän pakollisen keveyden kahleista.
Ei Bergin ja Haderin luomusta silti voi haukkua. Sen verran paljon hupia se onnistuu nimittäin tarjoamaan vaivaisessa 32 jaksossa ja noin 16 tunnissa.
Kausi 4:
Koko sarja:
Kommentit
Lähetä kommentti