Olen nähnyt aikaisemmin Krzysztof Kieślowskin kehutusta Kolme väriä -trilogiasta ensimmäisen osan eli Sinisen. HBO Maxista katsomislistalleni osui sattumalta seuraavaksi trilogian lopettava Punainen. Onneksi leffojen väliset yhteydet ovat liki olemattomat, joten järjestyksen rikkominen ei haittaa.
Nimensä mukaisesti Kolme väriä -elokuvissa kunkin filmin otsikon värillä on huomattava symbolinen merkitys. Vaikkei muistaisikaan, että Ranskan trikolorissa punainen viittaa veljeyteen, leffakolmikon päätösosassa on helppo tulkita punaisen värin luovan linkkejä ja rinnastuksia tarinan hahmojen välille. Toisena lähes yhtä selkeänä elementtinä sen henkilöitä yhdistävät puhelimet.
Punainen on tietyllä tapaa katsojalle helpompi teos kuin suoraviivainen mutta katsojalta kärsivällisyyttä ja hoksottimia vaativa Sininen. Elokuvassa Valentine-päähenkilön ja naapureitaan salakuuntelevan ex-tuomari Kernin välinen kohtaaminen muodostaa nimittäin tarinaan selkeän dramaattisen konfliktin
Toisaalta Punainen on trilogian aloitusta tulkinnanvaraisempi ja abstraktimpi filmi. Sen loppukliimaksin liki yliluonnolliset sävyt ovat leffan kiinnostavinta antia, vaikkei niissä mitään päätä tai häntää olekaan.
Valentinea ja Kerniä yhdistää hahmoina rakkauden tuottama pettymys. Muutoin he ovat toistensa eräänlaisia vastakohtia. Tuomari on kyynistynyt ihmisiin ja uskoo heidän tavoittelevan vain omaa etuaan. Valentine taas osoittaa empatiaa ja luottaa hyvään ihmisissä. Hän pelastaa muun muassa Kernin loukkaantuneen koiran sekä auttaa satunnaista vanhustakin roskien kanssa. Hänen lempeiden ominaisuuksiensa vuoksi eläköitynyt mies myös rakastuu häneen.
Vielä vahvempi yhteys luodaan Kernin sekä Valentinen lähellä asuvan nuoren Augusten välille. Molemmat ovat opiskelleet tuomareiksi sekä pärjänneet pääsykokeessa avattuaan tenttikirjan onnekkaasta kohdasta. Heidän molempien tyttöystävä myös pettää heitä, mikä selviää heille kivuliaalla tavalla. Jopa molemmilla loppuu autostaan akku täsmälleen samankaltaisena hetkenä. He itse asiassa saattavat olla toistensa jonkinlainen maaginen reinkarnaatio.
Elokuvasta voikin vetää sen johtopäätöksen, että jollei historia vain sopivasti toista itseään, Kernillä täytyy olla hahmona jonkinlaisia taikavoimia. Kenties hän on valeasun ottanut vanhatestamentillinen Jumala, joka tuomitsee ihmisiä heidän lankeemuksistaan.
Toisaalta Punaisen kohdalla herää kysymys, mitä elokuvan moniselitteisestä tarinasta jää käteen. Vastaus on lopulta: ei kovinkaan paljoa. Päähahmojen ideologinen vastakkainasettelu, jossa kamppailevat keskenään ihmisen itsekkyys sekä heitä yhteen tuova altruismi, ei ole millään tapaa erityisen oivaltava tai tuore. Se ei näet etene juuri itsestäänselvyyksiä pidemmälle. Onkin hämmentävää, että trilogiasta juuri sen kolmas osa on juuri niin arvostettu, sillä sen kysymykset ovat monta kertaa kaluttuja, eikä elokuva tuo niihin kummoisesti lisää.
Leffan tarinassa hankaa vastaan myös se, ettei Valentinen ja Kernin suhde tunnu järin uskottavalta. On vaikea ymmärtää, mikä ihmisten yksityisyyttä rikkovassa tuomarissa Valentinea kiehtoo niin, että hän hakeutuu yhä uudelleen takaisin oudon miehen luo ja hyväksyy kaikki tämän naapureistaan esittämät väittämät kyseenalaistamatta.
Kieślowskin väritrilogian huipennus on suhteellisen helposti sulatettavaa ranskalaista taide-elokuvaa, joka kuitenkin tuntuu esittävän aavistuksen itseään tärkeämpää. Minun on tosin henkilökohtaisesti vaikea ymmärtää sen saavuttamaa ylistettyä statusta, sillä leffa ei tunnu pureutuvan erityisen syvälle käsittelemiinsä varsin ilmeisiin teemoihin. Silti en voi väittää, etteikö filmillä olisi hetkensä.
Kommentit
Lähetä kommentti