En ole koskaan ollut ruotsalaisen ohjaajamestari Ingmar Bergmanin suurin fani. Monet hänen elokuvistaan, kuten Seitsemäs sinetti ja Persona, tuntuivat aikanaan minusta itseriittoisen abstrakteilta ja artistisilta. Toisaalta hänen suoraviivaisemmista filmistään esimerkiksi Mansikkapaikka ja Neidonlähde pitivät otteessaan. Såsom i en spegel sitä vastoin osuu johonkin näiden välimaastoon hidastempoisella monitulkintaisella kerronnallaan. Se seuraa kuitenkin riittävän selkeää punaista lankaa pysyäkseen kiinnostavana.
Såsom i en spegelin voisi arvella perustuvan näytelmään, sillä se sisältää vain neljä roolihahmoa rajatussa ympäristössä syrjäisellä saarella. Bergmanin alkuperäiskäsikirjoitus on myös tarinaltaan verrattain yksinkertainen. Elokuvaa pitävät kasassa erityisesti vahva kantava teema sekä kauniit mustavalkoiset kuvat.
Leffa ei paljasta heti korttejaan. Vähitellen kuitenkin käy selväksi, että sen keskiössä on Harriet Anderssonin esittämän nuoren Karinin skitsofrenia. Olemattomiin näkyihin ajautuvan naisen mielenterveys tuottaa päänvaivaa kolmelle hänen läheiselleen: aviomiehelle, isälle sekä veljelle.
Såsom i en spegel on pohjimmiltaan tarina hyväksikäytöstä. Konkreettisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että Karinin veli, seksuaalisesti turhautunut Minus, päätyy harrastamaan siskonsa kanssa insestiä tämän ollessa skitsofrenisen kohtauksen vallassa. Karinin kirjailijaisä, David, haluaa puolestaan hyödyntää tyttärensä mielenterveysongelmia romaaninsa materiaalina. Aviomies Martin taas rakastaa aidosti vaimoaan muttei kykene ymmärtämään tämän sairautta ja kokee myös itse halujensa täyttymättömyyttä.
Erityisesti hyväksikäyttö taiteessa nousee elokuvassa tapetille. Siinä missä David näkee Karinin ahdingossa inspiraation hengentuotokselleen, Minus taas on kirjoittanut isälleen näytelmän, joka kritisoi tätä ihmisenä epäsuorasti. Toisaalta myös Bergmanin omista teoksista voisi huomauttaa, ettei esimerkiksi eksploitatiivinen suhtautuminen naishahmoihin ole hänellekään vierasta.
Insestijuonenkäänteen ohella Bergmanin filmin muistettavin hetki on kohtaus, jossa Karinin näyissään odottama Jumala paljastuu lopulta hänelle. Ullakon oven takaa nimittäin ilmestyy naiselle valtava hämähäkki, joka yrittää penetroitua häneen. Se, että katsoja näkee ainoastaan aukenevan oven ja Karinin paniikin, tekee kohtauksesta yllättävän karmivan, suorastaan kauhuelokuvamaisen.
Leffan lopetus, jossa David ja Minus keskustelevat peloistaan, jättää vuorostaan paljon katsojan tulkinnan varaan. Elokuvan vilpittömäksi sanomaksi voi tulkita Davidin uskomuksen siitä, että läheisten ja Jumalan rakkaus kykenevät pelastamaan Karinin. Onhan elokuvan otsikkokin viittaus ensimmäiseen korinttilaiskirjeeseen, jossa todetaan rakkauden olevan suurin kolmesta: uskosta, toivosta ja rakkaudesta.
Toisaalta huomioiden Karinille ilmestyneen hämähäkkijumalan olemuksen sekä Davidin tietämättömyyden siitä, että hänen poikansa on raiskannut siskonsa, filmin voi nähdä suhtautuvan Davidin uskomukseen ironisesti. Kenties se pitää Jumalan rakkautta epätyydyttävänä vastauksena elämän kriiseihin tai sitten ihmisten käsitystä rakkaudesta vääristyneenä. Tätä korostaa sekin, että David suostuu muodostamaan yhteyden poikaansa vasta Karinin mielenterveyden saavutettua uuden pohjan. Lopetuksesta on lisäksi tulkittavissa, että todellisuudesta irrallisuutta kokeva Minus lienee itse altis vastaaville skitsofrenisille oireille kuin siskonsa.
60-luvun filmille ominaisesti Såsom i en spegelin näyttelytössä on edelleen aikakaudelle tyypillistä teatraalisuutta, erityisesti nuorten näyttelijöiden kohdalla. Andersson tosin hallitsee melodraaman taitavasti. Lars Passgårdin Minuksen lapsenomainen käytös sen sijaan tuo mieleen ennemmin 12- kuin 17-vuotiaan. Vanhempi kaarti eli Max von Sydow ja Gunnar Björnstrand vetävät sitä vastoin Martinin ja Davidin rooleissa huomattavasti realistisemmalla ja uskottavammalla otteella.
On tietysti aiheellista kysyä, eikö idealtaan verrattain yksinkertaisen ja pelkistetyn elokuvan pitäisi toteuttaa vähintään hahmonsa ja näyttelytyönsä poikkeuksellisen hyvin ansaitakseen kehunsa. Yksinkertaisuus on kuitenkin omalla tavallaan kaunista, sillä se ohjaa katsojan huomion oikeisiin asioihin. Puolentoista tunnin kesto tuntuu myös leffan sisältöön nähden sopivan napakalta.
Tyylikkäät mustavalkoiset sommittelut Bergman hallitsee sitä paitsi maineensa veroisesti. Ikkunasta merelle ulos katsova, tyhjän paperin kammoa poteva David tai laivan hylyssä sylikkäin makaavat Karin ja Minus voisivat olla suoraan valokuvanäyttelystä repäistyjä.
En pidä Såsom i en spegeliä ohjaajansa katalogissa kaikkein vaikuttavimpana teoksena. Se on kuitenkin näkemistäni hänen elokuvista paremmasta päästä ja jää sopivasti mieleen kummittelemaan. Verkkaisesti etenevä filmi rakentaa itsensä kuin mysteeri, minkä ansiosta se onnistuu sekä yllättämään että hätkähdyttämään.
Kommentit
Lähetä kommentti