Civil War

Katsoin Alex Garlandin kohua herättäneen Civil Warin juuri samana päivänä, kun Yhdysvaltain konservatiiveilla kansoitettu korkein oikeus julisti historiallisen edesvastuuttomasti presidentin laille immuuniksi virkatehtävissään. Ajankohta ei olisi voinut olla sopivampi. Trumpin toisen valtakauden häämöttäessä pelottavana mahdollisuutena horisontissa sekä republikaanien taustavoimien puuhastellessa Projekti 2025:ä, jonka tarkoitus on syrjäyttää huomattava osa virkamieskoneistosta poliittisesti nimitetyillä lojalisteilla, USA:lla saattaa olla edessään synkät ajat.

Heti ensimmäisenä Garlandin elokuvassa pistää silmään pyrkimys ottaa etäisyyttä nykypäivän politiikkaan. Texas ja Kalifornia ovat esimerkiksi sisällissodassa epätodennäköisesti samalla puolella. Konfliktin syttymisen syitä ei myöskään avata muuten kuin siltä osin, että kolmannelle kaudelle jatkanut Nick Offermanin esittämä presidentti on selvästi ollut haluton luopumaan vallan kahvasta.

Epäpoliittisuuden tavoittelu tuntuu hieman älyllisesti laiskalta ratkaisulta. On toki ymmärrettävää, että leffan halutaan vetoavan katsojiin riippumatta siitä, mitä puoluetta he kannattavat. Silti ei ole tippaakaan epäselvää, kumpi osapuoli tällä hetkellä pyrkii epävakauttamaan valtiota ja sen instituutioita sekä flirttailee fasismin kanssa.

Tyylilajiltaan Civil War edustaa dystooppista road movieta. Sen tarina seuraa ryhmää journalisteja, jotka lähtevät New Yorkista pääkaupunki-Washingtoniin haastatellakseen presidenttiä ennen kuin tämä häviää sodan. Leffan raunioiksi ajettu Jenkkilä tuo mieleen vahvasti postapokalyptisista tuotoksista The Last of Us -tv-sarjan sekä Tie-elokuvan.

Filmin yksi vahvuus ovat sen näyttelijät. Kirsten Dunst tulkitsee pääosaa kauheuksille turtuneena huippujournalistina, Lee Smithinä, jonka kyynistynyt uupumus paistaa kasvoilta. Narcosin Pablo Escobarina kehuja niittänyt Wagner Moura puolestaan esittää hänen toimittajakumppaniaan, Joelia, joka pakenee sodan todellisuutta kannabispöllyihin. Dyynistä Thufir Hawatina tuttu Stephen McKinley Henderson taas nähdään mainiossa sivuroolissa kokeneena vanhempana journalistina, Sammyna. Pinkkeihin aurinkolaseihin sonnustautunut Jesse Plemons piipahtaa niin ikään sivuosassa, jossa hän kanavoi sosiopaattia vielä kylmäävämmin kuin Breaking Badissa.

Garland osaa rakentaa jännitystä tehokkaasti. Sitä auttaa etenkin äänimaailma, jossa hiljaisista hetkistä loikataan teatteripenkissä asti tuntuvaan aseiden pauhuun. Hienona leikkauksellisena kikkana kohtausten keskellä näytetään myös toimittajien kaappamia kameraotoksia, joilla hahmot etäännyttävät itseään raakuuksista. Leffan taidokkaassa audiovisuaalisessa toteutuksessa motkotuksen aihetta antaa ainoastaan se, ettei CGI saa vielä vuonna 2024:kään savua ja tulta näyttämään järin aidoilta.

Elokuva on kaiken lisäksi poikkeuksellisen julma ja väkivaltainen. Henki on sisällissodan keskellä halpaa eikä armoa anneta. Ajottainen lakoninen huumori sentään keventää hetkittäin ylenpalttista yrmyilyä.

Toisaalta Garland purkaa jännityksen usein arvattavasti. Salamurhaajan luoti esimerkiksi sujahtaa sankareita kohti juuri silloin, kun sen arvelisikin. Kun Plemonsin hahmo puolestaan kysyy aseella uhaten Joelilta, onko toinen vangiksi jäänyt toimittaja miehen kollega, Samuel L. Jackson -tyylistä Pulp Fiction -hetkeä voi jo ennakoida. Leffan edetessä on myös todella helppo ennustaa, kuka pressiseurueesta seuraavaksi potkaisee tyhjää ja millä tavalla.

Dunstin roolihahmo toteaa Civil Warin alussa, että hän on kaikessa naiiviudessaan kuvannut sotaa antaakseen ihmisille varoituksen: “Älkää tehkö näin.” Garland on tietyssä mielessä elokuvan ohjaaja-käsikirjoittajana samassa roolissa kuin Lee. Hän yrittää varoittaa yleisöään ajautumasta samalle tielle kuin filminsä amerikkalaiset. Toivon todella, että hän onnistuu pyrkimyksissään päähenkilöään paremmin.

Leffan syvempänä pointtina on tietysti väkivallalle ja kauheuksille välinpitämättömäksi muuttuminen sekä sivistyksen ja inhimillisyyden katoaminen. Tämä koskee myös elokuvan niin sanottuja hyviksiä. Nuori journalisti, Caileen Spaenyn esittämä Jessie, joka pitää Leetä esikuvanaan, seikkailee esimerkiksi filmin loppupuolella sotilaiden keskellä kuin videopelisankari “ampuen” (shoot) itsekin kamerallaan. Dunstin hahmon äkillinen kuolemakaan ei kiinnostaa häntä enää niin kuin nykypäivän somehengessä parhaan otoksen nappaaminen.

Samoin Joelin hahmo, jonka koko motiivi lähteä matkaan on ollut presidentin haastattelu, menettää mielenkiintonsa journalistisiin tavoitteisiin. Lopulta riittää, kunhan tuhoon tuomitulta hallitsijalta saadaan edes jokin sitaatti. Sen jälkeen miehen voi yhtä hyvin täyttää lyijyllä. Viimeinen kohtaus on ironinen sikälikin, että Moura itse on esittänyt Escobaria hyvin vastaavanlaisessa tilanteessa – aseen piippujen toisella puolen.

Sotajournalismin kuvauksena Civil War ei ole toki tippaakaan realistinen kuvaus, eikä sitä sellaisena pidä ottaa. Leffaa on parjattu siitä, miten epäeettisinä se esittää toimittajansa konfliktin keskellä. Tämä kritiikki ampuu kuitenkin ohi maalin, koska väkivallalle puutuneiden hahmojen etiikan rapautuminen on keskeinen osa elokuvan sanomaa.

Genren filmien ainainen murheenkryyni on toisaalta se, että sota on konseptina niin jännittävä, että sen esittäminen puhuu kastojalle helposti ennemmin sodan kiehtovuuden puolesta kuin sitä vastaan. Myös Civil War pitää niin tiukasti otteessaan, etten tiedä suhtautuiko alitajuntani loppujen lopuksi sisällissotaan pikemminkin aika siistinä juttuna kuin kauhistuttavana.

Intensiivisten taistelukuvausten puutteesta elokuvaa ei voikaan soimata. Erityisesti sen huipentava läntisen liittouman hyökkäys Washingtoniin sekä Valkoiseen taloon on melkoinen kaupunkisodankäynnin Linnanmäki, jonka teknistä vaikuttavuutta ei voi kuin ihastella.

Garlandin näkemys USA:n aseellisesta kahtiajaosta on tehokas dystooppinen sotatrilleri, joka puhuttelee katsojaa. Sille kuuluu kiitos myös napakasta kestosta, mikä auttaa pitämään jännitteen vahvana läpi leffan. Elokuvan ainoa merkittävä heikkous on siinä, että näin painavan sekä huolestuttavan ajankohtaisen aiheen tiimoilta sanottavaa olisi voinut olla paljon enemmänkin.