WarGames

Teinien tähdittämä seikkailullinen teknotrilleri ydinsodasta kuulostaa konseptina vähintäänkin röyhkeältä – tai kasarilta. John Badhamin vuoden 1983 WarGames on yksi niitä elokuvia, joita ei voi kuitata “vain elokuvina”. Sen lisäksi, että filmi tuntuu edelleen karmivan ajankohtaiselta, sen esittämät uhkakuvat hakkeroinnista sekä tietokoneautomatisoidusta ydintuhosta saivat muun muassa säikähtäneen Ronald Reaganin säätämään kansallisen tietoturvadirektiivin.

WarGames alkaa pirullisen kuumottavasti. Kaksi Yhdysvaltain ilmavoimien työntekijää saapuu bunkkeriin rutiinivuorolleen valvomaan ydinaseita, kun hälytys laukeaa: Neuvostoliitto on ampunut ohjuksensa kohti USA:ta. Parivaljakko valmistautuu kääntämään kriittistä avainta vastaiskun valtuuttamiseksi, kun toisen kantti pettää. Kohtaus päättyy pattitilanteeseen toisen miehen uhatessa epäröivää kumppaniaan aseella.

Elokuvan otsikko viittaa simulaatioihin, joita USA ja Neuvostoliitto hyödynsivät kylmän sodan aikana (ja hyödyntävät yhä) hahmottaakseen, miten tapahtumat todennäköisesti etenisivät erilaisissa ydinsotaskenaarioissa. Filmi ei olisi voinut ilmestyä osuvampaan ajankohtaan. Ensinnäkin vuonna 1980 Pohjois-Amerikan ilmapuolustuskomentokeskuksen NORAD:n tietokonejärjestelmät antoivat kahteen kertaan väärän hälytyksen Neuvostoliiton ohjushyökkäyksestä. Leffan ilmestymisvuonna 1983 puolestaan Neuvostoliiton varoitusjärjestelmä tulkitsi virheellisesti USA:n laukaisseen ydinohjusarsenaalinsa, ja vain Stanislav Pertovin maltti pelasti maailman apokalypsilta.

WarGames oli ensimmäinen mainstream-valkokangastuotos, jossa hakkerointi sekä etätietokoneet näyttelivät pääosaa. Filmin näkemys niistä saattaa tietysti nykypäivänä tuntua huvittavan hollywoodmaiselta. Elokuvassa on kuitenkin paljon myös uskottavaa ajankuvaa sekä kylmäävää profeetallisuutta. Se esimerkiksi kuvastaa pääpiirteissään realistisesti aikansa Internetiä edeltäneitä etäyhteyksiä. Leffan WOPR-tekoäly puolestaan muistuttaa ChatGPT:n kaltaista keskustelevaa AI:ta tai esimerkiksi AlphaGon kaltaisia syväoppimisjärjestelmiä siinä, miten se opettaa itseään pelaamalla itseään vastaan.

Kasarihengen mukaista suhtautumista tietotekniikkaan korostaa Arthur B. Rubinsteinin soundtrack. Siinä on nimittäin isossa roolissa erityisesti elokuvan alkupuolella hilpeän nostalginen tietokonepiiputus. Muuten ääniraita tuo vahvasti mieleen John Williamsin seikkailuklassikkojen sävellykset.

Leffan pääosissa Matthew Broderick sekä The Breakfast Clubista tuttu Ally Sheedy ovat hiukan kömpelöitä. Kuulemma kuvauksissa he olivat aluksi suorastaan kuin rautakankia. Heistä muodostuu siitä huolimatta yllättävän sympaattinen sekä kummallisen luonteva teinipari. Elokuvan ilmestymisajankohta oli vielä sitä aikaa, kun kauniin tytön pystyi kuvittelemaan ihastuvan intohimoiseen tietokonenörttiin.

Filmi on muutenkin täynnä herttaista 80-lukulaista kömpelyyttä. Eräässä kohtauksessa päähenkilöt ovat esimerkiksi puhuvinaan mopon selässä, mutta katsoja näkee, etteivät heidän suut liiku ja että dialogi on jälkiäänitettyä.

Jotkin karikatyyrimäiset sivuhahmot saattavat ärsyttää nykykatsojaa, kuten vahvalla eteläisellä aksentilla puhuva kenraali, joka ei luota tietokoneisiin. Toisaalta aspergerihtava stereotyyppinen tietokonenörtti tuntuu yli 40 vuotta vanhalta filmiltä hupaisan kauaskatseiselta.

Koska kysymys on ydintuhosta, WarGamesilla on myös tummanpuhuva alavireensä. Kun sankariparivaljakko yrittää taivutella pyyhkeen kehään heittänyttä professori Falkenia pysäyttämään koodaamansa tekoälyn, tämä kieltäytyy. Hänen mukaansa näet maailmanloppu saapuu joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin, jos sotapelit jatkuvat, vaikka katastrofi onnistuttaisiin kertaalleen estämään. Sentimentti on sama kuin Christopher Nolanin Oppenheimerissa.

Elokuvan lopetuksessa on puolestaan nerokasta vertauskuvallisuutta, kun ydinsota rinnastetaan ristinollaan. Molemmat ovat nimittäin pelejä, joita kumpikaan pelaaja ei voi voittaa olettaen, että vastustaja on rationaalinen ja tekee kaikkensa sen estääkseen. “The only winning move is not to play”, kuuluu leffan AI:n klassikkototeamus.

Yksi ammottava juoniaukko leffassa tosin on. Falken pystyisi soittamaan etänä WOPR:lle, ja pääpari pyytääkin häntä soittamaan NORAD:iin pysäyttääkseen tietokoneen. Silti kun he viimein saavat Falkenin suostuteltua puolelleen, he ajavat rajallisesta ajasta huolimatta paikan päälle autolla.

Lisäksi kun WOPR uhkaa aiheuttaa ydinsodan, Yhdysvallat on julistanut DEFCON 1 -valmiustilan. Aiemmin kuitenkin filmissä todetaan, että tekoäly voi aloittaa ydinsodan vain DEFCON 1:ssä. Miksi siis kukaan ei ehdota vain siirtymistä alempaan valmiustilaan?

Monessa suhteessa WarGames ei ole kestänyt aikaa erityisen hyvin. Toisaalta monella tapaa se on yhä erinomaisesti omaa aikaansa kuvaava tuotos, joka tuntuu sanomassaan yhä pelottavan ajankohtaiselta. Pienet huvittavuudet voi sen varjolla antaa anteeksi.