Dancer in the Dark

Elokuvamaailman suurimman provokaattorin, Lars von Trierin, uran tähtihetki lienee edelleen Cannesin Kultaisen palmun pokannut vuoden 2000 Dancer in the Dark. Björkin tähdittämä synkkä musikaali etenee kuin kreikkalainen surunäytelmä. Tšekkoslovakialaisen, sokeutuvan maahanmuuttajanaisen surkeasta kohtalosta kertova elokuva on rankkuudestaan huolimatta yhä ohjaaja-auteurinsa populaareimpia ja lähestyttävimpiä filmejä.

Dancer in the Dark rikkoo kaikilla mahdollisilla tavoilla musikaaligenren konventioita. Jo kuvaustapa on lajityypille uniikki, sillä leffa on tallennettu käsivaralta luonnonvalossa pieniresoluutioisella digitaalikameralla Dogma 95 -suuntauksen hengessä. Tämän on täytynyt olla aikoinaan poskettoman rohkea veto von Trierin siihen mennessä ylivoimaisesti kalleimmalta elokuvalta.

Musikaaleja pidetään perinteisesti hyvän mielen filmeinä, jopa höttöisinä sellaisina. Dancer in the Dark on kuitenkin kaikkea muuta. Naiivia ja viatonta Selma-päähenkilöä riepotellaan siinä nimittäin säälittä aina hänen vääjäämättömään kuolemantuomioonsa. Monet kriitikot ovat pitäneet leffaa jopa manipulatiivisena kärsimyspornona, mikä ei ole täysin tuulesta temmattu väite.

Elokuva suhtautuu musikaaliluonteeseensa ääri-itsetietoisesti. Selma muun muassa toteaa aivan filmin alussa: “In a musical, nothing dreadful ever happens.” Hänen ystävänsä, Peter Stormaren esittämä Jeff, puolestaan hämmästelee: “In musicals, why do they start to sing and dance all of a sudden? I mean, I don't suddenly start to sing and dance.” Ja pian hän tietysti itse jo puhkeaa lauluun.

Dancer in the Dark sisältää niin paljon viittauksia edustamaansa taiteenlajiin, että se lähestyy jo metaelokuvaa. Se tekee kunniaa esimerkiksi tsekkiläiselle filmitähdelle, Oldřich Novýlle, joka saapuu hahmona mukaan tarinaan leffan lopulla.

Osoittelevuudella on kuitenkin tarkoituksensa: von Trier korostaa sillä tosimaailman julmaa eroa Hollywoodin haaveuniin. Hän tekee yleisölleen ilmiselväksi, että he katsovat lajityypin dekonstruktiota.

Välillä siirtymät karusta draamasta kepeisiin musikaalinumeroihin tuntuvat väistämättä räikeiltä, jopa koomisilta. Elokuva kuitenkin tiedostaa tämän, sillä mukana on myös mustaa huumoria. Oikeussalissa Selma laulaa esimerkiksi häntä vastaan todistavalle idolilleen Novýlle: “You were always there to catch me / When I fall”.

Viimeisen silauksen genrekonventioiden rikkomiselle Dancer in the Dark antaa musikaalinumeroissaan. Monissa kappaleissa on uhkaava, industriaalinen vivahde, joka heijastelee leffan synkkää alavirettä. Laulut ovat musikaalielokuvien joukossa harvinaisen mieleenpainuvia, eivät toki vähiten upean Björkin ansiosta. Vaikka olen nähnyt filmin viimeksi yli 15 vuotta sitten, muistin niistä yhä monet kirkkaasti.

Kappaleiden koreografiat ovat kaiken lisäksi komeita. Ne on kuvattu ovelasti käyttämällä suurta staattisten digitaalikameroiden verkostoa, jotta kuvaamista ei tarvinnut keskeyttää otoksen vaihtuessa. Laulujen aikana filmi hyödyntääkin poikkeuksellisen näyttävästi siirtymiä koko- ja lähikuvien välillä, nopeita leikkauksia sekä epätavanomaisia kuvakulmavalintoja. Koreografioissa pilkahtelee myös filmin huumori, sillä esimerkiksi melankoliseen I’ve Seen It All -kappaleeseen synkronoidusti liittyville kalastajille on vaikea olla hymyilemättä.

Musikaalinumerot kuvastavat tarinassa Selman todellisuuspakoa. Hän hahmottaa maailmaa äänien kautta, ja kokee ainoastaan haavekuvissa olevansa kontrollissa. Myös käsivarakuvauksen vaihtuminen harkittuihin staattisiin otoksiin heijastelee tätä.

Subjektiivinen esitystapa on muutenkin leffassa vahvasti läsnä. Filmin aloituskohtauksen, jossa nähdään erilaisia muotoja ja värejä musiikin soidessa, on usein tulkittu kuvastavan maailmaa näkövammaisen silmin.

Sitä puolestaan ei voi kieltää, että Dancer in the Dark tiristää häpeilemättömästi katsojistaan kyyneliä. Erityisesti lopun teloituskohtauksessa melodraamanuppi väännetään kaakkoon, kun edes vanginvartija ei saa pidäteltyä tunteitaan – saati sitten hirttolavalle ryntäävä Selman ystävä. Silti kaikkien vuosien jälkeenkin esiripun sulkeutuessa elokuvan viimeiset sanat vetävät yhä hiljaisiksi.

Von Trierille tavanomainen naissankareiden kurittaminen on Dancer in the Darkissa vahvasti läsnä. Leffalla on huomattavan paljon samankaltaisuuksia ohjaajansa toisen filmin, vuoden 1996 Breaking the Wavesin kanssa. Molemmissa naiivi, idealistinen ja kaltoinkohdeltu naishahmo päätyy instituutioiden riepottelemaksi sekä kokee lopulta epäreilun lopun kuin Jeesuksen kaltainen marttyyri. Voi olla, ettei Dancer in the Dark olisi tehnyt minuunkaan samanlaista vaikutusta aikoinaan, jos olisin nähnyt Breaking the Wavesin ennen sitä.

Breaking the Wavesin Bess-päähenkilön tapaan Selma on myös hahmona siinä rajoilla, onko hän liiankin puhtoinen, avuton ja sinisilmäinen. Hyveellinen mutta naiivi ja hyväksikäytettävä päähahmo mukailee myös tässä elokuvassa Dostojevskin Idiootti-klassikkoa. Sentään Selmaa ei esitetä täydellisenä äitinä, vaan jo filmin alussa hän läpsäisee poskelle koulusta lintsannutta poikaansa.

Monet naisen valinnoista voivat silti ymmärrettävästi herättää turhautumista: Miksi hän ei taistele tiukemmin oikeuksiensa puolesta, jotta hänen poikansa saisi säilyttää äitinsä? Miksi hän suostuu tappamaan David Morsen esittämän Bill-poliisin pahentaen näin asemaansa? Entä miksi hän etunsa vastaisesti varjelee vielä petollisen Billin salaisuutta oikeudessa, vaikka se takuulla paljastuisi ajan myötä?

Toisaalta leffa antaa näihin kysymyksiin kyllä vastaukset. Köyhänä maahanmuuttajanaisena Selmalla ei olisi ensinnäkään mitään mahdollisuuksia pitää puoliaan hänelle maata vuokraavaa poliisimiestä vastaan, ja hän tietää sen. Elokuvan laajempi epäoikeudenmukaisuus on ylipäänsä siinä, että viaton, heikossa asemassa oleva, vammautunut henkilö joutuu yhteiskunnan hylkäämäksi.

Toiseksi päähahmo on kirjoitettu eettisiltä periaatteiltaan johdonmukaiseksi. Vaikka Bill huijaa häntä, hän pitää tätä yhä ystävänään, joskin hairahtuneena sellaisena. Kun mies saa kaksi osumaa pistoolista, Selma ei kestä nähdä tätä kitumassa kuoliaaksi. Sankaritar ei myöskään kaikista kokemistaan vääryyksistä huolimatta suostu olemaan se, joka pettää Billin luottamuksen ja saattaa tämän häpeän päivänvaloon.

Selman hahmon myy katsojalle lopulta Björk loisteliaassa pääroolissaan. Laulajatähti rohkenee olla elokuvassa persoonallinen ja jopa outo, mikä on taannut hänen performanssilleen yhtä paljon vihaajia kuin ihailijoitakin. Maskeerausosastolle kiitoksena hän esiintyy filmillä vieläpä täysin tavallisen näköisenä ihmisenä, mitä liki olematon meikkaus korostaa.

Harmi että leffan kuvausprosessi von Trierin kanssa oli kokemuksena niin huono, että islantilaisartisti poistui valkokankaalta liki pysyvästi. Björk syytti myöhemmin ohjaaja-käsikirjoittajaa muun muassa seksuaalisesta ahdistelusta. Viime vuosina hänet on nähty vain pienessä sivuroolissa Robert Eggersin The Northmanissa.

Nykypäivän kylmäävässä poliittisessa ilmapiirissä Dancer in the Dark tuntuu teemoiltaan yhä huomattavan ajankohtaiselta. Filmi nimittäin konkretisoi sen, mitä yhteiskunnan epäinhimillisyys tarkoittaa pahimmillaan yksilötason tragediana. Se tekee päähenkilönsä emotionaalisen todellisuuden kouriintuntuvaksi ja mahdottomaksi paeta.

Von Trierin elokuville tyypillisesti naispäähenkilöön kohdistuvan institutionaalisen väkivallan takana on puolestaan vastakkainen sukupuoli. Selman kohtalon nimittäin sinetöivät joka käänteessä miehet. Hänen syöksykierteensä saa myös alkunsa miehisen häpeän löytäessä syntipukin ulkopuolisesta.

Piti siitä tai ei, Dancer in the Darkin laskelmoitu sadismi on lopulta sen keskeinen tehokeino ja syy, miksi se ravistelee katsojaa niin voimakkaasti. Elokuvan ainutlaatuisuutta musikaaligenren edustajana on myös mahdoton kiistää. Omissa kirjoissani armottomuus ja omalaatuisuus nostavat leffan edelleen esimerkiksi Breaking the Wavesin yläpuolelle. Siinä missä Breaking the Waves tarjoaa lopussaan jonkinlaisen tunteen hyvien tekojen lunastuksesta, Dancer in the Dark jättää yleisönsä vaille lohtua.