Lars von Trierin parhaimmaksi hehkutettu teos, Breaking The Waves, on myös hänen ensimmäinen elokuvansa, joka teki tutuksi ohjaajan tavaramerkin eli hitaasti kidutettavan naispäähenkilön. Onko tämä nyt sitä misogyniaa? Sellaiseksi von Trierin leffojen väittäminen olisi epärehellistä: tässäkin filmissä miehet ovat kaiken pahan alku ja juuri. Tällä kertaa kärsimysnäytelmä tosin latistuu hiukan kliseiseksi.
Breaking the Waves kertoo skottilaisesta, henkiseltä kehitykseltään käytännössä lapsen asteelle jääneestä Bessistä, joka nai Jan-nimisen öljyporaajan vahvasti uskonnollisen kyläyhteisönsä ulkopuolelta. Tietenkään asiat eivät suju onnellisesti. Jan joutuu öljynporauslautalla onnettomuuteen ja neliraajahalvaantuu. Mies purkaa sairaalapedissä masennustaan manipuloimalla naiivin Bessin harrastamaan seksiä tuntemattomien miesten kanssa rakkaudenosoituksena hänelle. Nainen tottelee kuuliaisesti, mitä hänen seurakuntansa ei katso hyvällä.
Von Trierin Cannes'n Grand Prix -voittaja noudattelee samaa kaavaa kuin esimerkiksi Dostojevskin Idiootti, jonka taustalla on tietysti puolestaan Jeesus-myytti. Bess on elokuvassa muiden taholta tyhmäksi tuomittu mutta läpeensä hyveellinen marttyyrihahmo, joka päätyy lähimmäisenrakkauden vuoksi valtaviin uhrauksiin sekä yhteiskunnan hyljeksimäksi.
Harmillisesti tällainen täydellisen moitteeton ja puhdas päähenkilö ei ole koskaan ollut järin kiinnostava konsepti, vaikka miten sillä yritettäisiin alleviivata rakkauden sanomaa. Vaikka Emily Watsonin roolisuoritus on vaikuttava ja saa jälkikäteen Björkin vastaavan Dancer in the Darkissa vaikuttamaan derivatiiviselta, myönnän rehellisesti, että minua alkoi Bessin läheisriippuvaisuus vain tympäistä.
En yksinkertaisesti kykene olemaan yhtä mieltä elokuvan moraalisen maailmankatsomuksen kanssa. Kristinusko saattaa väittää, että hyvyys on lapsenomaista, mutta minusta näkemys on typerä. Terve itsetunto ja järjen käyttäminen ovat oikein toimimisen kulmakiviä, joilla Besskin säästyisi filmissä monelta harmilta. Von Trier on toki ateisti, mutta samaa ideaa hän tässä uudelleenjalostaa.
Leffa myös tuputtaa sanomaansa ajoittain kornisti. Lopun oikeudenkäynnissä se esimerkiksi tavutetaan sentimentaalisesti auki, eikä varsinainen loppuratkaisukaan oikein uppoa. Bessille soivat taivaan porttien aukeamisen merkiksi kellot, jotka huomionarvoisesti puuttuvat hänen helvettiä saarnaavasta vanhoillisesta kirkostaan. Näin alleviivatun fantastis-uskonnollinen meno ei vain istu tarinaan, jossa päähahmo rukoilee koko filmin ajan vanhatestamentillisen ankaraa Jumalaa.
Lähimmäisenrakkaus- ja hyvellisyysteemojen lisäksi von Trierin elokuvassa korostuu miesten valta-asema. Bessiä pitävät talutusnuorassaan niin miehet ihmisinä, miesjohtoiset instituutiot kuin miehistä valtaa korostava uskontokin. Jan taivuttelee hänet tahtoonsa, pään sisällä ankara taivaan isä kurittaa, seurakunnan miehet tuomitsevat ja jopa ystävällinen lääkärituttava pystyy määräämään mielisairaalaan. On siis selvää, että kärsimysporno ei kumpua vihasta naisia kohtaan vaan kritiikin kärki on muualla.
Breaking the Waves ei ole mikään lyhyt elokuva. Kaksi tuntia ja 39 minuuttia on pilkottu useisiin kappaleisiin samoin kuin ohjaajan myöhempi Dogville. Vaikka kyseessä ei ole varsinainen Dogma-elokuva, tyylilajina on silti valtaosan ajasta eräänlainen naturalismi käsivarakameroineen.
Ja onnistuuhan von Trier jälleen tunteita hetkittäin nostattamaan, kun elokuva kuvaa hellittämättömästi, miten aviopari ajaa itsensä yhä synkempään jamaan. Kun Jan elokuvan lopussa joutuu jättämään hyvästit kuolleelle vaimolleen, pakostakin miettii, mitä mahtaa karmean virheen tehneen miehen päässä liikkua. Ainoana särönä realismia rikkoo lääkäri, joka päättää lopettaa elvytyksen alle minuutin jälkeen.
Von Trierin vastaavista tragedioista muistelen Dancer in the Darkia koskettavammaksi. Elokuvan näkemisestä on enemmän aikaa, mutta siinä jo itse musikaaligenrellä kärjistäminen sekä kontrastin luominen sai vat melodraaman toimimaan vielä sykähdyttävämmin. Breaking the Waves ei saa samanlaista tunnereaktiota aikaan, sillä narut, joista katsojaa nyitään, ovat selvemmin näkyvillä. Tunnustusta leffalle on silti annettava, sillä mielipiteeni voisi olla nykyistä suosiollisempi, jos olisin nähnyt sen kaksikosta ensimmäisenä.
Lars von Trierin elokuvien paremmuusjärjestys:
- The House That Jack Built
- Dancer in the Dark
- Dogville
- Breaking the Waves
- Antichrist
Kommentit
Lähetä kommentti