Dogville

Provokaation ja shokeeraamisen mestari Lars von Trier ei takuulla jätä ketään kylmäksi. Monet kutsuvat hänen elokuviaan kyynisiksi, ihmis- tai naisvihaisiksi ja jopa lapsellisiksi. Kyynisiä ne epäilemättä ovat, mutta sanoisin, että kaunistelematon ja kavahtamaton kyynisyys on ohjaajan selkeä vahvuus. Joskus hänen tyylinsä voi tuntua manipulatiiviseltakin, kuten Dancer in the Darkissa. Silti herran elokuvien synkkyys ja siloittelemattomuus saattaa aiheuttaa katsojissa epämukavuutta juuri siksi, että ne kuvaavat jollain tasolla autenttisesti aiheita ja ajatuksia, joita harva muu taiteilija uskaltaa käsitellä.

Väitetyn naisvihan vastineeksi von Trieriä on myös usein tulkittu vahvasti feministisenä ohjaajana. Tässä huomionarvoista on, että hänen filmiensä sanoma asettuu käytännössä aina naisten puolelle. Niiden tarinat sisältävät kuitenkin monesti naisiin kohdistuvia julmuuksia, minkä tosin voi nähdä ilmentävän ennemmin kyynisyyttä miehiä kuin vihaa naisia kohtaan. Miesohjaajan toteuttamana tällaiset narratiivit tietysti herättävät herkästi ristiriitaisia tuntemuksia. Tämän tiedostaa myös von Trier itse, kuten hänen uusimpansa, The House That Jack Built osoittaa.

Entäs sitten Dogville, jota on aika ajoin kehuttu ohjaajansa mestariteokseksi? Elokuvan tietysti huomattavin puoli on se, että se on kuvattu yhdellä näyttämöllä minimaalisin lavastein. Elokuvastudion sisään "rakennettu" Dogvillen kylä muodostuu vain talojen ääriviivoista ilman seiniä. Kylän asukkaita esittävät näyttelijät näkyvät siis taustalla teeskentelemässä arkiaskareita näissä leikkikodeissaan miltei jokaisessa kohtauksessa. Ovien avaamisten efektikin saadaan aikaan ilman haromisella ja jälkiäänityksellä.

Tämä lavasteiden puute on kerännyt elokuvalle ylistystä sekä saanut osakseen syytöksiä tekotaiteellisuudesta. Asian puhuttavuus on sikäli huvittavaa, että teatterinhan puolella tällainen lavasteminimalismi on aivan arkipäivää, vaikka vastaavaan törmää jostain syystä todella harvoin leffojen parissa. Teatteritaiteesta von Trier on epäilemättä myös itse hakenut innoitusta, sillä käsivarakameralta kuvaus ja leikkauksen tahalliselta tuntuva hiomattomuus epäjatkuvuuskohtineen saa aikaan tunteen kuin seuraisi taltioituja näytelmäharjoituksia tai making of -dokkaria.

Elokuvan pelkistetty ulkoasu on niin tautisen yksinkertainen ratkaisu, ettei mielestäni siitä pidä jakaa ylisanoja. Silti se saa kieltämättä huomaamaan, miten vähän merkitystä lavasteilla ja realismipyrkimyksillä lopulta on elokuvataiteen kannalta. Tarina tempaisee mukaansa aivan yhtä hyvin ilmankin niitä, ja keskittyminen ohjautuu sitä vastoin dialogiin ja näyttelijätyöhön. Mielikuvitus täyttää aukot.

Olennainen kysymys kuuluu tietysti, miksi von Trier on päätynyt leffassaan tällaiseen ideaan. Gimmickiksi sitä ei voi haukkua, koska tempulla ei leikitellä tarpeettomasti toisin kuin heikompi ohjaaja saattaisi sortua tekemään. Kyseessä on visuaalinen metafora siitä, että samoin kuin ihmisen ulkokuori kätkee sisälleen todellisen olemuksen, seinät kätkevät sisälleen, millaisia Dogvillen asukkaat todellisuudessa ovat. Vaikka hahmot tarinassa havaitsevat yhä seinien olemassaolon, katsoja näkee niiden – samoin kuin hahmojen – lävitse.

Elokuva edustaa tarinankerronnalliselta tyyliltään eräänlaista moraliteettisatua, joka jakautuu yhdeksään kappaleeseen. Tavanomaista satua synkemmäksi kuitenkin filmin voi ennakoida jo John Hurtin ilkikurisesta ja runsaita kaunokirjallisia vertauskuvia viljelevästä kertojaäänestä, joka heti alkuun julistaa kertovansa "Dogvillen surullisen tarinan".

Dogville esitellään rakastettavien ihmisten kansoittamana idyllisenä pikkukylänä, jota tarkastellaan kirjailijanurasta unelmoivan, Paul Bettanyn näyttelemän Tomin silmin. Tom pyrkii nousemaan yhteisössä isänsä seuraajaksi eräänlaisen moraalisen johtajan ja kompassin rooliin. Siihen hän saa tilaisuuden, kun kylään saapuu gangsterien jahtaama ja apua kaipaava, Nicole Kidmanin esittämä kaunis Grace. Kyläläiset suostuvat auttamaan Gracea ja piilottamaan hänet pieniä päivittäisiä palveluksia vastaan.

Koska kyseessä on von Trierin elokuva, mikään ei ole tietenkään näin mutkatonta. Mitä enemmän kylän asukkaat pelkäävät Gracen olevan uhka rauhalle, sitä enemmän he alkavat vähitellen häneltä vaatia. Ohjaajalle tyypillinen shokeeraava käännekohta tapahtuu, kun Stellan Skarsgårdin näyttelemä perheenisä Chuck käyttää naisen ahdinkoa hyväkseen ja raiskaa tämän. Jos von Trier väittäisi tehneensä elokuvan vain ohjatakseen otoksen, jossa Skarsgårdin paljas pylly vispaa Kidmanin päällä samalla, kun joukko näyttelijöitä joutuu teeskentelemään, etteivät näe tätä spektaakkelia, uskoisin mukisematta.

Gracen kaltoinkohtelun muuttuessa koko ajan hyväksyttävämmäksi asiat etenevät lopulta siihen pisteeseen, että hänet on kahlittu pakkotyöhön seksiorjaksi, jota kylän miehet säännöllisesti hyväksikäyttävät ja jota naiset halveksivat. Karmivinta on se, kuinka uskottavasti ja luontevasti elokuva onnistuu esittämään tämän vähittäisen kehityksen.

Iso kiitos tapahtumien todentuntuisuudesta kuuluu erinomaiselle näyttelijätyölle. Kidman tekee  empaattisena ja teräväpäisenä Gracena yhden parhaista rooleistaan. Samoin Skarsgård on tapansa mukaan erittäin vakuuttava ja hyytävä.

Suitsutettava on myös Bettanya, joka luo Tomista yhden elokuvahistorian hirvittävimmistä ja niljakkaimmista nice guy -miehistä. Käsikirjoituksen ja Bettanyn onnistumisesta kertoo paljon se, että häntä vihaa enemmän kuin leffan muita mieshahmoja, jotka konkreettisesti raiskaavat Gracen. Jossain toisessa heikommassa filmissä Tom olisi sankari ja Kidmanin hahmo hänen romanttinen vastaparinsa. Dogvillessä hän sen sijaan esiintyy moraalisesti ylemmyydentuntoisena valkoisena ritarina mutta tosiasiassa haluaa Gracelta vain samaa kuin muutkin miehet ja siten mahdollistaa naisen hyväksikäytön.

Elokuva loppuu odotettuun katarsikseen, jossa Grace paljastuu yllättäen gangsteripomon tyttäreksi ja isänsä valtuuttamana murhauttaa kaikki Dogvillen asukit. Kostofantasialle huomaa huolestuttavasti virnuilevansa, kun raiskaajan koko perhe tapetaan tai kun liian suuren palan haukannut Tom saa osakseen viimeisen henkilökohtaisen päälaukauksen.

Trierin pointtina on hänen omien sanojensakin mukaan se, että kuka tahansa ihminen tai yhteisö on valmis kammottaviin tekoihin, kun tilaisuus tekee varkaan. Dogvillen tarinassa tällaisten tekojen katalyyttina toimivat erityisesti moraalinen oikeutus, itsereflektion puute ja rationalisointi. Raiskaajat syyllistävät Gracea siitä, että hän vietteli heidät tai sai heidät kokemaan itsensä jollain tavalla vajavaisiksi. Tom pitää itseään eettisesti virheettömänä ja vilpittömänä, joten hänelle on tärkeämpää suojella minäkuvaansa kuin toimia oikein. Lopulta myös Grace hylkää empaattisen luonteensa, joka ylipäänsä ajoi hänet karkaamaan roistoisänsä luota, eikä absoluuttisen vallan saadessaan epäröi toimia moraalisesti oikeamielisenä tuomarina ja teloittajana.

Dogvilleä voisi tietysti väittää jälleen yhden miesohjaajan raiskauskostofantasiaksi eikä väite olisi väärässä. Raiskausten seurauksia Gracen psyykeelle kostonhimon lisäksi ei varsinaisesti käsitellä. Sitäkin voi kysyä, sekoittuuko myös tähän raiskauskuvaukseen kaiken kauhistuttavuuden ohella voyeristisia motiiveja. Silti von Trierin näkemys tuntuu niin mässäilemättömältä ja arkisen todentuntuiselta, että väittäisin sen käsittelevän aihetta kunnioittavammin kuin valtaosa raiskauksen esittävistä elokuvista.

Dogville herätti ilmestymisajankohtanaan myös närää yhdysvaltalaiskriittikkojen keskuudessa amerikkavastaisuudellaan, sillä Dogvillen kylä on kuin USA pienoiskoossa. Tätä alleviivaavat paksulla tussilla lopputekstit, joiden taustalla esitetään kuvia vähävaraisista jenkeistä ja soitetaan Bowien Young American. Tanskalainen Von Trierhän ei itse ollut koskaan edes käynyt Yhdysvalloissa, joten ei ihme, että mieliä pahoitettiin.

Von Trierin leffoista on vaikea olla lumoutumatta eikä Dogvillekään ole poikkeus. Ainoa puoli, mitä en osaa filmin muuten niin hiotussa kokonaisuudessa itselleni perustella, on sen pituus. Kolme tuntia tuntuu tällaiselle tarinalle huomattavan venytetyltä, ja keskivaiheen tapahtumissa olisi takuulla saksimisen varaa. Silti kyseessä on hieno ja ohjaajalleen tyypillisen hätkähdyttävä elokuvakokemus.