Capote

Amerikkalaisen true crime -kirjallisuuden merkkipaalu, In Cold Blood, kertoo tositarinan Kansasissa 1959 tapahtuneesta nelihenkisen maalaisperheen murhasta. Surmien ohella oma kertomuksensa on teoksen luomisprosessi, joka vaati kuusi vuotta kirjoittajaltaan, Truman Capotelta. Sen ympärille Bennett Millerin filmi Capote kietoutuu kiehtovana kuin jännittävimmät rikosromaanit.

Kuten henkilökuvaukseen keskittyvät elokuvat yleensä, myös Capote luottaa vahvasti pääosanäyttelijänsä kantavaan voimaan — eikä suotta. Philip Seymour Hoffman onkin ansainnut kaikki häneen kohdistuvat ylisanat roolissaan hienostelevan ylimielisenä kirjailijajulkimona.

Capote ei pidä kiirettä kerronnassaan. Leffan alku etenee jopa turhankin verkkaisesti Trumanin ja hänen ystävänsä Harper Leen suorittaessa omia taustatutkimuksiaan ilman, että katsojan mielenkiintoa edes yritetään herätellä. 

Vaikka tarinaan sisälle pääseminen vaatii hetken, samalla paljastuu kuitenkin yksi elokuvan suurimmista vahvuuksista: se ei nimittäin alennu selittelemään itseään eikä taivuttamaan rautalankaa. Sen sijaan se luottaa katsojansa kykyihin havaita sekä tulkita asioita ilman pakkosyötön tarvetta.

Trumanin tutustuessa toiseen kahdesta murhaajasta, Perry Smithiin, Capoten juoni nytkähtää liikeelle. Näiden kahden miehen välisessä suhteessa piileekin elokuvan vahvin viehätys.

Olemuksensa vuoksi ikänsä tuomituksi tulleen Capoten syyt tappajien todellisen luonteen selvittämiseksi ovat samaistuttavat. Hiljalleen käy silti kyseenalaiseksi, ovatko hänen motiivinsa kirjoittamiseen sittenkään aidossa välittämisessä Perryä kohtaan vai pakottavassa tarpeessa pönkittää omaa itsetuntoa.

Perry itse puolestaan onnistuu sympaattisena kaverina vaikuttamaan murhista huolimatta tapahtumien uhrilta. Syvälle hänen persoonaansa kätkeytyy kuitenkin silmittömän väkivaltaisuuden siemen, jonka lopullinen paljastuminen tuottaa yhden pysäyttävimmistä viime aikoina näkemistäni kohtauksista. Loppujen lopuksi on hyvin epäselvää, kumpi parivaljakosta onkaan se suurempi paha.

Capotesta tuskin voitaisiin puhua samana elokuvana ilman Philip Seymour Hoffmanin virheettömäksi hiottua suoritusta. Kriittisimmät saattavat kenties räksyttää, että häneen kohdistuvan hehkutuksen syy on vain hassussa äänessä. Todellisen ylistyksen aiheen Hoffmanin näyttelyssä antaa kuitenkin mestarillinen eleiden ja ruumiinkielen hallinta. Hienoinen nenä pystyssä -asento, vaivihkainen lasien korjaus sekä tapa nojata kyynärpäähän istuessa ovat kaikki tarkkaan harkittuja yksityiskohtia.

Capoten katsoessa Perryä silmiin hymyillen Hoffmanin kasvoilta pystyy kuin aistimaan ystävällisen ulkokuoren taakse piileytyvän onton kylmyyden. Seuraavan kerran silmiä räpäyttäessä se onkin jo kadonnut, eikä jälkeenpäin voi varmuudella sanoa, oliko tuntemus alunperinkään oikea.

Hoffmanin erinomaista näyttelijäntyölle mainion pohjan antaa Capoten moniulotteinen henkilöhahmo. Egosentrisestä maailmankuvastaan huolimatta kirjailijan tunteet Perryä kohtaan käyvät jatkuvaa kamppailua hänen itsekkäiden pyrkimystensä kanssa. Vähitellen murhaajan häikäilemätön hyväksikäyttäminen alkaa syödä häntä itseään sisältäpäin. Kyvyttömyys empatiaan sekä tarve vakuuttaa muut omista hyvistä tarkoitusperistä aiheuttavat yhdessä sen, ettei hän lopulta enää osaa erottaa totuutta valheesta.

Kaiken kaikkiaan Capoten hiljattaista romahdusta voi tarkastella aidon välittämisen sekä narsistisen persoonallisuuden yhteentörmäyksenä. Kun kirjailijan magnum opus viimein elokuvan lopussa saa arvoisensa päätöksen, jää varsin avoimeksi, kumpi näistä puolista on selvinnyt kohtaamisen lopullisena voittajana.

Vaikka suurin osa Capoten ylistyksestä pureutuu nimenomaan Hoffmanin suvereeniin esitykseen, säröjä on vaikeaa löytää muualtakaan elokuvan kokonaisuudesta. Hahmoille kirjotettu dialogi on viimeisen päälle luonnollisen kuuloista, ja Hoffmanin lisäksi myös muut näyttelijät hallitsevat roolinsa taidolla. Leffan kuvallinen anti rakentaa puolestaan huolella syksyisen harmaine maalaismaisemineen kertomuksen alakuloista tunnelmaa.

Alkupuolensa hienoista tyhjäkäyntiä lukuun ottamatta Capote tarjoaakin nautinnollisen, mieleen jäävän elämyksen, jossa jokaisen palasen paikka on mietitty tarkkaan. Näennäisen vähäisistä aineksista onnistutaan kasaamaan ajatuksia herättävä, älykäs elokuva, joka ymmärtää olla aliarvioimatta katsojaansa.