The Ring

Kuinka paljon uskaltaa odottaa elokuvalta, joka kertoo ihmisiä tappavasta videonauhasta ja joka alkaa kahden teinin keskustellessa ihmisiä tappavasta videonauhasta? Entä jos jo seuraavassa kohtauksessa toinen näistä teineistä joutuu vastoin kaikkia todennäköisyyksiä samaisen ihmisiä tappavan videonauhan uhriksi? The Ringin kohdalla oikea vastaus on ”liikaa”.

Vuonna 1998 ilmestyneeseen japanilaiskauhupätkään, Ringuun, pohjautuvaa The Ringiä on erehdyksessä nimitetty jopa psykologisen kauhun mestariteokseksi. Todellisuudessa se on yliluonnollinen mysteerijahti, jossa ”psykologisuudella” tarkoitetaan päämäärätöntä harhailua epämääräisten vihjeiden perässä sekä ”kauhulla” sitä, että lopussa kaivosta mönkii esiin etäisesti pikkutyttöä muistuttava Klonkku.

Pirates of the Caribbean -leffoistaan tunnettu Gore Verbinski olisi ohjaajan puikoissa kaivannut kipeästi useamman kuin yhden oppitunnin elokuvien tunnelman rakentamisesta. Hänen mielestään katsojien niskavillat nimittäin viritellään valmiustilaan juoksuttamalla Naomi Wattsin ja Martin Hendersonin päähenkilöparia paikasta A paikkaan Ö heidän metsästäessään vastauksia salaperäisen videonauhan menneisyyteen. Tästä menneisyydestä ilmeisesti kuuluisi kiinnostua, koska se sisältää hevosia sekä edellä mainitun Klonkun – joskin tällä kertaa hieman pikkutyttömäisempänä.

Erityisen ihastuttavaa on myös se vimma, jolla Verbinski jaksaa ylikorostaa nauhan sekä siihen liittyvien tapahtumien eriskummallisuutta. Outoja sattumuksia ja hämäriä arvoituksia suolletaankin ruudulle siihen tahtiin, ettei katsoja vahingossakaan voisi erehtyä kuvittelemaan asioiden taustalta löytyvän mitään luonnollista selitystä.

Kaikkein eniten The Ringissä hämmästyttää se, miten henkeäsalpaavan hatarille kantimille sen juoni rakentuu. Elokuva muun muassa sallii päähenkilöidensä toimia järkevästi vain niissä tapauksissa, jolloin se on tarinan etenemisen kannalta välttämätöntä. Sen sijaan, että sankarikaksikko yrittäisi esimerkiksi selvittää, miten on mahdollista, että TV-kuvassa ryömivän kärpäsen voi poimia käteensä, heidän mielenkiintoaan kutittelevat paljon vahvemmin filmille tallentuneiden henkilöiden ja paikkojen salaisuudet. Wattsin journalistihahmoa luulisi kutkuttavan ennemmin luonnonlakeja rikkovasta VHS:stä irtoava yksinoikeusjuttu kuin se, miksi turhakesaarella kuoli hevosia vuonna lenkki & muusi.

Hölmöläisyydestään huolimatta pääduo suorittaa kuitenkin silloin tällöin taianomaisen muuntautumisen etsiväpari Holmesiksi ja Watsoniksi. Verbinskin kaivatessa juoneen liikettä filmirullan uskomattomimmatkin yksityiskohdat paljastuvat nimittäin kaksikolle käden käänteessä, vaikka kuvaa kiidätettäisiin eteenpäin pikakelauksella.

Samanlainen hälläväliä-linja tarinankerronnassa jatkuu myös elokuvan yrittäessä avata videonauhan pahuuden taustalla lymyilevän pikkutytön motiiveja. Alkuperäistä japanilaisteosta mukaillen kuolemalta näet säästyy vain teettämällä videosta kopion, sillä tämä suloinen lapsonen haluaa julkisuudenkipeydessään levittää pahuuttaan mahdollisimman laajalle. Voisin vaikka veikata, että kaivoon heittäminen oli hänen ottoäitinsä viimeinen keino yrittää opettaa kakaralle tapoja.

Sen, mitä The Ring ei sössi pelastuksen tuolle puolen, se toteuttaa korkeintaan välttävästi. Näyttelijöistä Watts ja Henderson patsastelevat osissaan kovin eksyneen näköisinä. Kiitos tästä kuuluu varmasti myös heidän roolihahmoilleen, jotka syvyydessään ovat filminauhaakin ohuempia. Päähenkilön salaperäistä poikaa mysteeri-ipanoille luonnonomaisella ärsyttävyydellä tulkitsevan David Dorfmanin saisi puolestaan viskata kaivon pohjalle pikkutytön seuraksi.

Elokuvan visuaalinen anti on sen vahvimpia puolia, mutta valitettavasti Verbinskillä on pakonomainen tarve alleviivata jokaisen miljöön ylitsepursuavaa aavemaisuutta halvimmilla mahdollisilla kikoilla. Pelkässä sateisen harmaassa arkimaisemassa olisi jo tarpeeksi hyytävyyttä kummitteluleffan kuvitukseksi. The Ring katsoo kuitenkin tähdelliseksi korostaa tätä ränsistyneiden röttelöiden, tiheänä leijuvan usvan sekä tuulessa vinkuvien kiikkujen kaltaisella läpikuluneella pelottelupätkien perusaineistolla.

Kaiken kaikkiaan The Ring on elokuva, jota voi surutta pitää täydellisenä epäonnistumisena. Vaikka Verbinskin mysteerihippaa tarkastelisi puhtaasti mysteerihippana unohtaen sen toivottomat kurottelut kauhua kohden, ei videonauhan salaisuuksien selvittely siltikään tarjoa mitään muistamisen arvoista. Käteen jää vain totaalisen sisällötön, paperinukkehahmojen kannattelema tarina, jossa yksi arvoitus johtaa toiseen muttei ikinä mihinkään mielenkiintoiseen. Vaikka elämmekin jo DVD- ja Blu Ray -aikakautta, The Ringin parissa VHS-vuosien perintö tulee tarpeelliseen käyttöön – nimittäin stop- ja eteenpäinkelausnappien muodossa.