Slummien miljonääri

Kun ensimmäisen kerran kuulin Slummien miljonääri -elokuvan lähtöasetelmista, pohdin: "Intialainen nuori on joutunut poliisin kuulusteluun huijauksesta, koska selvisi Haluatko miljonääriksi -ohjelmassa viimeiseen kysymykseen, eikä kukaan ymmärrä, miten hän pystyi tietämään kaikki vastaukset? Kuulostaa mielenkiintoiselta!"

Danny Boylen kahdeksan Oscarin voittaja jaksaa kuitenkin pitää yllä jännitystäni noin vartin, kunnes paljastaa, mikä on mieltä askarruttava salaisuus pojan uskomattoman tempauksen takana: sattuma. Kyllä, elokuvan päähenkilö Jamal on nimittäin elänyt perin hämmästyttävän ja tapahtumarikkaan elämän, johon mahtuu enemmän käänteitä kuin autoteihin Alpeilla. Kuin kohtalon oikusta kysymykset muodostavat lähestulkoon täydellisen palapelin hänen edesottamuksistaan. Hän on siis oikea Intian Forrest Gump!

Toivuttuani pettymyksestäni tuumasin: "Noh, on tämän tyylisiä elokuvia tehty jokunen hyväkin. Eihän tämä ainakaan niin keskinkertainen voi olla kuin Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä, vai mitä?" Luontoa säästääkseni tiivistän tämän toisen erehdykseni kahteen sanaan: "Ja vitut."

Elokuvan alku lupaa vielä hyvää. Jamalin ja hänen veljensä, Salimin, lapsuuden seikkailut ovat sangen kiehtovaa seurattavaa, mihin vaikuttaa erityisesti se, ettei Intian suurkaupunkien nurjia puolia turhaan peitellä. Tylsänpullealta kalskahtava kerronta, jossa menneisyyden takaumat johtavat kunkin tietovisakysymyksen vastaukseen, saa pontta alleen, kun Jamalin tietämyksen lähteeksi osoittautuvatkin uskontojen väliset katutaistelut tai lapsia kerjäläisiksi haaliva rikollisporukka.

Veljesten tarinaan on onnistuttu myös ujuttamaan sopiva määrä huumoria. Hymy kipuaa väkisinkin huulille poikien kerratessa amerikkalaisille turisteille Taj Mahal -nimisen "hotellin" historiaa: "Huoneita ei koskaan ehditty rakentaa, mutta uima-altaat saatiin sentään valmiiksi."

Jotta Slummien miljonäärin kaltainen sen syvempää sanomaa sisältämätön tarina toimisi, kaipaisi se tuekseen huolella rakennetut hahmot. Valitettavasti tässä kohden Boylen turistibussi karauttaa päin lehmää. Jamal itse on päähenkilönä mitäänsanomaton pökkelö, jota Dev Patel tulkitsee luolamiehen ilmeikkyydellä. Hänen elämänsä rakkaus, Latika, taas on miss Intia -ulkonäöllä varustettuna slummityttönä yhtä uskottava kuin Gandhi sotapäällikkönä. Eipä ihme, että hänen roolikseen elokuvassa jääkin näyttää nätiltä ja antaa lopussa sankarille muisku.

Jottei kliseiltä säästyttäisi, Salimin merkitys kertomuksessa on puolestaan muodostaa hyvä veli - paha veli -asetelman tuhmempi puolisko, mikä hienovaraisesti jynssätään vasten katsojan naamaa heti elokuvan alkumetreillä. Lopullinen siirtyminen pimeän puolelle ei tosin tapahdu kylmäverisen murhan tai rikollisjengiinkään liittymisen seurauksena, vaan vasta hänen erehtyessään ryöstämään neitsyyden Latikalta Jamalin nenän edestä. Leffan lopussa toki kaikki ilkeydet unohdetaan sekä hyvitetään traagisella uhrautumisella pääparin yhteen saattamiseksi.

Lähtökohtien ollessa tarinalle edellämainitun kaukaa haetut en koe tarpeelliseksi valittaa Slummien miljonäärin juonen epäuskottavuuksista. Keskittymällä tosin enemmän hahmoihin ja karsimalla hieman Jamalin ällistyttävistä elämänvaiheista saattaisi elokuvan draama koskettaakin jotakuta.

Se, mikä Boylen Oscar-automaatissa kuitenkin saa minut hautaamaan kädet kasvoihini ja kuikuilemaan pelokkaana sormien välistä, on sen kaikki sallitut rajat ylittävä vääränlainen naiviuus. Viimeistään siinä vaiheessa, kun itse visaisäntäkin loikkasi pahisleiriin ja pyrki sabotoimaan Jamal Oikeamielisen voittokulkua, sympatiani nauroivat kilpaa manipulaatioyrityksen kehnoudelle.

Ja voi sitä siirapin määrää! Jos väittäisin, että Titanic oli soutuvene Slummien miljonäärin nyyhkydraaman rinnalla, valehtelisin. Kyynelkanavien tiristyskilpailussa Slummien miljonääri on Titanicin reitille eksynyt jäävuori! Paljon helpotusta herkistelyyn ei suo sekään, että Boyle tosissaan odottaa katsojiensa samaistuvan päähenkilönsä pyrkimyksiin valloittaa nainen, jonka kanssa tämä ei ole vaihtanut kuin muutaman sanan sitten lapsuusvuosien.

Myös ohjaukseltaan Slummien miljonääri on kovin epätasainen. Välillä Boyle valitsee kuvakulmansa kekseliäästi, ja taustahälinää korostavan äänimaailman kanssa ne todella onnistuvat vangitsemaan Mumbain katujen intensiivisen tunnelman. Toisinaan hän kuitenkin sortuu musiikkivideomaiseen poukkoiluun, jossa kamera heiluu ja huitoo kuin huvipuistolaitteen kyydissä lopunkin fiiliksen murtuessa käsittämättömän kehnojen kappalevalintojen jalkoihin.

Vastaavasti myös elokuvan dialogi poukkoilee kohtalaisen ja aivan hirveän välillä. Etenkin leffan loppupuolella tekodraaman puskiessa huohottaen niskaan ei yksikään lause tunnu istuvan luontevasti näyttelijöiden suuhun.

"Valtaisa pettymys" olisi rehellisesti puhuen liikaa sanottu Slummien miljonääristä, sillä kriitikoiden "hurmaava aikuisten satu"- ja "todellinen hyvän mielen elokuva" -tyylisten kommenttien pohjalta osasin madaltaa odotuksiani järkevälle tasolle. Kyseisiä fraaseja nimittäin käytetään säännöllisesti kiertoilmauksina viimeisen päälle laskelmoiduille Hollywood-kikkareille ilman minkäänlaista todellista sanomaa tahi sisältöä.

Siitä huolimatta kaiken hehkutuksensa ja Oscariensa perusteella olen hämmästynyt, ettei Slummien miljonääri näppärän alkunsa lisäksi tarjoa kuin sylillisen kliseitä ja lapiollisen teennäisyyttä, joka valehtelee nimensä draamaksi. Onpa överiksi vedetyssä satuilussa silti sen verran viihdearvoa, että jaksoin porskuttaa koko elokuvan kaksituntisen keston loppuun asti - vaikka sitten vain nähdäkseni, kuinka syvälle hömppäviihteen suohon leffa lopulta kykenee itsensä upottamaan.