Avatar

James Cameronin megaeepos Avatar on takuulla yksi ristiriitaisimmista leffakokemuksistani pitkään aikaan. Vasta toisen teatterivierailuni jälkeen suostuin uskomaan, ettei minua oltu huijattu jonkinlaisella silmänkääntötempulla. Pahimman Hollywood-kaavan mukaisen ison rahan efektirymistelyn lisäksi kyseessä on nimittäin — niin hullulta kuin se kuulostaakin — hyvä elokuva. 

Omaperäisyys ei tosin kuulu Avatarin ansiolistalle. Leffan juoni on todellakin kaiken maineensa veroinen yllätyksettömyyden ylistyslaulu, jota kohtaan esitetyistä Viimeinen Pocahontas tanssii na'vien kanssa -vertauksista jokainen osuu maaliinsa. 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Avatar olisi tyhmä elokuva. Päinvastoin se hallitsee kliseensä huolella ja kertoo kulahtaneen tarinansa sellaisella taidolla, että loppujen lopuksi kekseliäisyyden puute tuntuu merkityksettömältä pikkuseikalta huippuunsa hiotun toteutuksen rinnalla.

Nerokkaiden juonikiemuroiden sijaan Avatarin vakuuttavin puoli on luonnollisesti sen huikea visuaalisuus. Ero todellisen sekä tietokoneella luodun kuvaston välillä on häivytetty lähes kokonaan. Viimeistään 3D:n synnyttämän syvyysvaikutelman myötä tehosteiden vähäkin muovisuus katoaa olemattomiin. 

Kolmannen ulottuvuuden merkitys ei myöskään jää elokuvassa vain silmänkarkin tasolle vaan sen synnyttämä immersio tukee oleellisesti tarinankerrontaa. Pandoran lumoavan maailman levittäytyessä ympärille erehdyttävän todentuntuisena on vaikeaa olla samaistumatta sankareiden pyrkimyksiin sen säilyttämiseksi. Efektin aikaan saama sielläolon tunne on etenkin isolta valkokankaalta katsottuna sen verran vahva, että perinteisempää 2D-näkemystä leffasta voisi kutsua jopa aivan eri teokseksi.

Avatarin kauneus ei kuitenkaan rajoitu vain sen erikoistehosteisiin. Vaikkei Pandora planeettana olekaan kaikkein uskottavimmasta päästä, sen suunnittelemiseen käytetty aika paistaa ympäristöjen valtavasta yksityiskohtaisuudesta.

Elokuvan upea värimaailma on omiaan korostamaan miljöiden vaikuttavuutta. Sen vuoksi jokainen viidakon keskeltä harmaisiin sisätiloihin palaava kohtaus aiheuttaa vastaavanlaisen pettymyksen, jonka viisivuotias kokee tivolivierailulla viimeisen possujunakierroksen päättyessä. 

Erityisesti kehuja ansaitsee myös elokuvan kuvaus, joka luo tietokonetehosteilla pyörivään toimintaan aitoa fyysisyyden tunnetta. Vauhdikkaimmankin vyörytyksen keskellä kamera näet seuraa jatkuvasti tapahtumien kannalta oleellisia asioita säilyttäen kuitenkin samalla yhteenottojen intensiivisyyden. Käsivaraa ja hidastuksia käytetään myös tehokeinoina juuri sopivasti ja oikeilla hetkillä.

Kaikesta kuvallisesta loistostaan huolimatta Avatar ei seiso elokuvana pelkän ulkokuorensa varassa.  Kolmiulotteisuuden ohella Cameronin spektaakkelin erottaa tavanomaisten efektirainojen joukosta kontrasti, jonka leffa kehittää halvautuneen päähenkilönsä, Jake Sullyn, sekä hänen avatar-seikkailujensa välille. Pyörätuoliin kahlittu Jake kykenee elämään kokonaisvaltaisesti ainoastaan na'vi-kehossaan. Siksi hänen ponnistelunsa sinisten avaruusintiaanien pelastamiseksi tuntuvat keskimääräistä merkityksellisemmiltä, kuin jos pääosassa häärisi hänen sijastaan kuka tahansa Jaska Perusjantteri.

Kokonaisuudessaan Avatarin mielenkiintoisimmat vaiheet koetaan sen keskivaiheilla, jolloin Jake alkaa hiljalleen kyseenalaistaa ihmiselämänsä merkityksen suhteessa alien-ruumiissa viettämäänsä aikaan. Samasta syystä onkin hienoinen sääli, että leffa taantuu loppuaan kohden tavanomaisen yksioikoiseksi mäiskeeksi. Tästä huolimatta elokuva välittää erinomaisesti sen, mitä se pyrkii välittämään: tunteen mahdollisuudesta uuteen parempaan elämään. Kaiken kaikkiaan tämä filmin ydinolemus tiivistyykin Jaken aloitusrepliikissä, jossa hän kommentoi veljensä kuolemaa: "Erään elämän loppu on toisen alku".

Avataria on kehuttava myös siitä, miten se onnistuu sulavasti välttämään Hollywood-pullistelujen perinteisimmät sudenkuopat. Elokuvan dialogi muun muassa on paria onnahdusta lukuun ottamatta tehosteleffalle poikkeuksellisen sujuvaa. 

Luontevuudesta suuri kiitos kuulunee myös näyttelijöille, jotka hoitavat tehtävänsä ammattimaisella varmuudella. Etenkin Sam Worthington yllättää positiivisesti Jaken roolissa muokaten potentiaalisesta luonteenpiirteettömästä mittatilaussankarista persoonallisen päähenkilön. Sigourney Weaver puolestaan vakuuttaa karismallaan na'vi-tutkija tohtori Augustinena. Stephen Lang taas varmistaa pahisosassaan sen, että englannin sanakirjoihin merkitään tästä lähtien sanan "badass" kohdalle suomennokseksi "eversti Quaritch". Michelle Rodriguezille sen sijaan lankeaa jälleen hänelle perinteinen kovislatinomimmin rooli — tällä kertaa kuitenkin ilahduttavalla lakonisuudella maustettuna.

Blockbuster-spektaakkeleille epätavanomaisesti Avatarin rakenne on myös tarkkaan mietitty. Cameronin taidokkuus elokuvan rytmittäjänä ei käy hetkeäkään epäselväksi, sillä rauhalliset ja toiminnalliset hetket vuorottelevat toinen toistaan tukien, eikä otosten ylenpalttiseen venyttämiseen sorruta aivan lopun kähinöitä lukuunottamatta. Jokaisella kohtauksella on lisäksi selkeä funktionsa, minkä ansiosta filmin tarina ei tuhdista kahden ja puolen tunnin kestostaan huolimatta tunnu polkevan kertaakaan paikallaan.

Vaikka Avatar on juonikaareltaan kaavoihin kangistunut kuin kosmologian tohtori, se sisältää silti muutamia kekseliäitä ratkaisuja, jotka erottuvat piristävinä kliseiden suosta. Erityisen erinomaiseksi valinnaksi osoittautuu Jaken videopäiväkirjojen käyttäminen tarinan kertojaäänenä, mikä saa päähenkilön tekemiset tuntumaan entistäkin henkilökohtaisemmilta. Yksittäisistä käänteistä puolestaan Augustinen kuolema on toteutettu taidokkaasti säilyttämällä toivo hänen mahdollisesta pelastumisestaan aina viimeiseen hetkeen saakka. Huomionarvoisena seikkana mainittakoon lisäksi pääpahiksen kukistaminen, joka toimintapätkille poikkeuksellisesti tapahtuu yllättäen naispäähenkilön kädestä.

Elokuvan onnistuneimpana kohtauksena paistattelee kuitenkin Jaken pelastautuminen tukehtumiselta hänen na'vi-rakastajansa Neytirin ansiosta lopputaistelun jälkimainingeissa. Kuin ihmeen kaupalla Cameron nimittäin muuntaa tilanteen kaiken imelyyden ihmis-Jaken avuttomuuden myötä aidoksi koskettavuudeksi. Sen edessä kyynikkominänikin saattoi vain äimistyneenä todeta: "Voi jumpe."

Huolimatta siitä, että Avatarin juonen inspiroitumattomuus ansaitsee osakseen parjausta, sen tematiikkaa kohtaan esitetty kritiikki on osin aiheetonta. Toisin kuin huonommalta rainalta voisi odottaa, Avatar ei nimittäin keskity pakkosyöttämään sanomaansa katsojalleen. Esimerkiksi saarnat valkoisen ihmisen taakasta sekä suuryrityksien pahuudesta jäävät täysin tarinan lähtökohtien tasolle. 

Luonnonsuojelustakin elokuva valistaa todella vain muutamassa sivulauseessa, joissa Jake puhuu maapallosta ja siitä, miten leffan todellisuudessa ihminen on tuhonnut sieltä kaiken vihreän ja aikoo tehdä saman nyt Pandoralle. Muuten filmissä korostuu yleisen luontoteeman sijaan ennemminkin itse Pandoran ekosysteemin ainutlaatuisuus, sillä hahmot tekevät puheessaan selkeän eron tavallisen pöpelikön sekä Pandoran neuroverkoston lailla toimivan eliökehän välille. Pandoran erityisyyden vuoksi jopa pahamaineinen eläimet ryntäävät avuksi taisteluun -kohtaus tuntuu kaikessa korniudessaan perustellulta.

Vaikka Avatarin negatiivisia puolia onkin eri tahoilla liioiteltu, sen todellisten vikojen löytämiseksi ei vaadita kummoisia etsivänvaistoja. Sen lisäksi, että lopun mäiske on sisällöltään verrattain yhdentekevämpää kuin Jaken palloilut ihmis- ja avatar-minänsä välillä, yhteenotto lipeää reippasti ylipitkän puolelle. Elokuvan viihdyttävyys ei tosin koe tästä suurta takaiskua, sillä taistelua kuvatessaan Cameron osoittaa vakuuttavasti, miksi häntä pidetään eräänä kaikkien aikojen kyvykkäimpänä toimintakohtausten ohjaajana.

Tarinakerronnallisesti leffan suurin kömmähdys tehdään sen sijaan tavassa, jolla Jake onnistuu voittamaan Neytirin anteeksiannon petturiksi paljastumisensa jälkeen. Juuri kotinsa ja isänsä menettäneen tyttöystävän lepyttäminen pelkällä lentoliskon kaappauksella — olkoon sitten minkä luokan alfaurostempaus hyvänsä — maistuu nimittäin melkoiselta mutkien suoraksi oikomiselta.

Hahmo-osastolla puolestaan Quaritch pahiksena herättää ristiriitaisia tunteita. Vaikka Lang suoriutuu osastaan hurmoksellisesti, edes marginaalisesti moniulotteisempi pääilkimys olisi voinut tuoda leffaan sen kovasti kaipaamia harmaan sävyjä.

Heikkouksistaan huolimatta Avatar tukee vahvasti sääntöä, jonka mukaan hyvä elokuva on nautittava, vaikka juoni olisi läpikotaisin tuttu ja jokaisen käänteen osaisi ulkoa. Avatar kertoo tarinan, joka on hiilikopio monista muista sitä edeltävistä teoksista, mutta tekeekin sen niin hallitusti elokuvan keinoja hyväksi käyttäen, ettei lopputulosta voi kuin ihastella. Leffa sisältää lapsellisuutta, mustavalkoisuutta sekä puhkikuluneita ideoita useamman Hollywood-pätkän tarpeisiin, mutta hyvien puolien tulva hautaa valituksen aiheet vastustamattomasti alleen. Jos Avatar on Cameron-taikurin nerokas jättiläisbudjetin manipulaatiohöynäytys, tunnustan menneeni halpaan — enkä ole siitä hetkeäkään harmissani.