Elokuvan loputtua ilmaan jäi kuitenkin leijumaan minua mietityttävä kysymys. Oliko koko juonessa lainkaan punaista lankaa vai etenikö se vain lastenleffamaisen hassuttelun varjolla singoten sattumanvaraisia tapahtumia toinen toisensa päälle? Jälkimmäiseen en suostunut uskomaan, sillä elokuva ei mielestäni ensinnäkään ollut sävyltään yksioikoisesti lapsille suunnattu ja toiseksi se tuntui tiputtelevan paljon vihjeitä mahdollisen sanoman purkua varten.
Päädyinkin tulkitsemaan henkimaailmaa vertauskuvana Chihiron pelosta muuton mukanaan tuomia uusia asioita kohtaan sekä huolesta siitä, että hänelle menneisyydessä tärkeäksi muodostuneet vanhat asiat painuvat kokonaan unohduksiin. Selkeänä teemana leffassa mielestäni näkyy nimittäin tutun ja turvallisen hylkääminen sekä vieraaseen ympäristöön sopeutuminen.
Paljon viittauksia annetaan myös jo menetettyyn menneisyyteen. Tärkeimpänä näistä on luonnollisesti Hakun hahmon vertautuminen jokeen, joka oli Chihirolle lapsuudessa tärkeä mutta joka nyt on päätynyt kuivatetuksi. Tässä heijastuu samalla elokuvan ympäristöteema, joka ilmenee myös limahirviön muodossa. Lisäksi koko teemapuisto, josta portti henkimaailmaan aukeaa, on varsinainen unohdettujen menneitten aikojen monumentti.
Pidin myös elokuvan nimiteemaa eräänä sen keskeisenä elementtinä. Yksi Chihiron suurimmista ongelmistahan tarinassa on, ettei hän saa unohtaa nimeään noidan annettua hänelle uuden, mikä mielestäni vertautuu selkeästi oman menneisyyden muistamiseen uuteen ympäristöön asetuttuessakin. Myös henkimaailman perinteisissä jumalissa, ympäristökysymyksessä ja menneiden asioiden korostamisessa on nähtävissä kaikissa sama viesti: niin yhteiskunnan kuin yksittäisen ihmisenkään ei pidä unohtaa juuriaan.
Kiinnitin lisäksi huomiota siihen, miten Chihiron mielenliikkeillä vaikuttaisi olevan vaikutusta henkimaailman tapahtumiin. Alussa hänen vanhempansa esimerkiksi muuttuvat sioiksi, koska hän katsoo muuton vanhempiensa syyksi. Lopussa, kun hän on sopeutunut ajatukseen muutosta, hän ei löydä enää vanhempiaan sikojen joukosta.
Suurimpana ongelmana elokuvassa pidin sitä, miten sen tarina pinoaa yhä lisää omituisia ja selittämättömiä elementtejä toistensa päälle pysähtymättä hengähtämään hetkeksikään. Alussa tämä on kiehtovaa, mutta leffan edetessä pidemmälle kaipasin mahdollisuutta sisäistää edes jotain, mitä olin elokuvan maailmasta siihen mennessä oppinut. Siten jatkuvat uudet esiteltävät asiat tuntuivat jo miltei turhauttavilta.
Jonkin verran elokuva olisikin mielestäni kaivannut lyhentämistä, sillä positiivinen ihmetyksen ja hämmästyksen tunne ei kantanut aivan loppuun asti. Tosin kenties uudelleenkatsomiskerroilla löydän nyt tyhjänpäiväiseltä tuntuneista palasista lisämerkityksiä, joita en ensimmäisellä katsomalla rekisteröinyt. Mielestäni lopetus antaa myös liian vahvan vihjeen siitä, että kaikki henkimaailman asiat todella tapahtuivat eivätkä olleet vain Chihiron kuvitelmaa.
Suhteessa länsimaisiin animaatioihin muutama seikka miellyttää minua elokuvassa. Ensinnäkin lähtöasetelma on länsimaisesta näkökulmastani katsoen rohkea, sillä harvoin lastenfilmeissä näkee vanhempien ajautuvan vakavaan pulaan ja lapsen joutuvan pelastamaan päivän (vrt. esim. Nemoa etsimässä). Toiseksi hyvä-paha-asetelman puuttuminen kokonaan on hyvin miellyttävää, sillä yllätyin, kun ilmiselvältä pahikselta vaikuttava noita paljastui lopulta neutraaliksi hahmoksi. Positiivista oli myös, että hahmojen loukkaantuessa vakavasti veren näyttämistä ei kaihdeta.
Ilahduttavasti Miyazakin filmi ei väännä rautalangasta edes perheen pienimmille tarinan opetusta. Huvittavana puolena tosin englanninkieliselle ääniraidalle vaikuttaa olevan sisällytetty enemmän selittelydialogia kuin japaniversioon.
Vaikuttava, ajatuksia herättävä, kaksijakoinen mutta siitä huolimatta palkitseva leffakokemus oli siis kyseessä. Tuntui, että pohdinnoistani huolimatta paljon jäi vielä saamatta irti, joten uudelleenkatselu lienee myöhemmin paikoillaan. Kaikesta huolimatta Henkien kätkemä kohoaa luultavasti erääksi lempianimaatioistani. Katso ja opi, Pixar.
Kommentit
Lähetä kommentti