Katsoin Children of Menin jo kolmatta kertaa. Vaikka usein toimintaelokuvat eivät iske minuun, Alfonso Cuarónin taidonnäyte vakuuttaa minut nimenomaan toimintaelokuvana vahvemmin kuin tusinallinen perinteisiä äksönpätkiä. Pelkkänä puhtaan teknisenä suorituksenakin elokuva on jo katsomisen arvoinen.
Erityisen kunnioitusta herättäviä ovat pitkät kamera-ajot, jotka jatkuvat ties kuinka pitkään ilman leikkausta. Samalla joka hetki ruudulle syöksyy toinen toistaan hektisempiä tapahtumia täynnä kekseliäisyyttä ja pieniä hauskoja yksityiskohtia. Tämä loksauttaa suuni tehokkaammin auki kuin hienoimmatkaan tietokone-efektit ja laittaa tuon tuostakin ihmettelemään, miten kohtaukset on toteutettu. Lopun räiskintäpelimäinen kulku Bexhillin taistelutantereen halki on esimerkiksi upeasti kuvattu ja saa minussa aikaan vahvemman sielläolon tunteen kuin yksinkään varsinainen sotaelokuva.
Toinen miellyttävä seikka elokuvassa on sen dystopia- ja tulevaisuudenkuvaus. Käsiin hajoavasta lähitulevaisuuden yhteiskunnasta on onnistuttu luomaan äärimmäisen uskottava kuva hienovaraisin keinoin. Poikkeustilan huomaa esimerkiksi tienviertä reunustavista pakolaishäkeistä tai taustalla vaivihkaa rullaavasta itsemurhapillerimainoksesta. Myös scifi-elementit on viisaasti rajoitettu minimiin, ja tulevaisuuden teknologiaa edustavat lähinnä tietokoneiden kehittynyt ulkomuoto sekä liikkuvana kuvana esiintyvät mainokset bussien kyljessä.
Arvostan myös elokuvaa sen monitasoisen tarinankerronnan vuoksi. Itse päähenkilöitä koskevat tapahtumat ovat hyvin suoraviivaisia, vaikka niinkin ison profiilin naisosan kuin Julianne Mooren tiputtaminen pois pelistä heti alkumetreillä on päräyttävä veto. Juonen kannalta isot mutta epäsuorasti päähahmoihin liittyvät kuviot kulkevat sen sijaan huomaamatta taustalla eikä elokuva turhaan alleviivaa niitä. Sen sijaan se tarjoaa pieniä yksityiskohtia niiden ennakointina, kuten taustalla vilahtavan "THE UPRISING" -tekstin pakolaisleirin muurissa.
Teemoiltaan elokuva on mielenkiintoinen tutkielma siitä, miten toivon kadotessa edellytykset yhteiskunnan toiminnalle katoavat, sekä kuvaus ihmisten kollektiivisesta typeryydestä ja kykenettömyydestä yhteistyöhön ainoan toivon ylläpitämiseksi. Vaikka elokuvan luoma kriisi on kuvitteellinen, ei tarvitse kuin miettiä esimerkiksi ilmastonmuutoksen asettamia uhkia huomatakseen, ettei vastaava tilanne ole meidänkään maailmassamme välttämättä järin kaukaa haettu.
Yhteistyön epäonnistumisesta paras esimerkki on elokuvan huipennus: vauvan itku eli ainoa toivon kipinä saa hetkeksi kaikki pysähtymään paikoilleen ja ajattelemaan, mitä ovat tekemässä. Aseiden laskeminen on kuitenkin vain väliaikaista ristiriitojen viedessä lopulta voiton.
Elokuvan heikoin puoli on taas siinä, että sen yksinkertainen pääjuoni tuntuu kaipaavan loppuunsa vahvempaa teemallista johtopäätöstä. Elokuva vihjailee, että kaiken takana on jotain suurempaa. Eläimet ovat jatkuvasti vahvasti esillä ja ne tuntevat läheisyyttä päähenkilöön; ehkä ne havaitsevat, että hänellä on rooli täytettävänään asioiden kulussa? Kaikki lapsen auttajat hänen äitiään lukuunottamatta päätyvät heittämään henkensä; ehkä heidän perimmäisenä tehtävänään olikin toimia lapsen suojelijoina?
Lapsen alkuperä jätetään arvoitukseksi ja neitseestä syntymisestä vitsailulla elokuva tarkoituksellisesti ohjaa katsojansa ajatuksia Jeesus-vertauskuvien suuntaan. Luonnollisesti myös varsinaisen hedelmättömyyden juurisyyt jätetään arvoitukseksi. Kaikella tällä vaikutetaan pyrkivän johonkin, mutta loppujen lopuksi mitään ei tunnuta saavuttavan. Siksi lopetus jättääkin suuhun hieman epätyydyttyneen maun.
Lisäksi itse lapsen synnytyksessä huvittaa se, miten sukkelasti siitä Hollywood-tyyliin selvitään. Yhteensä koko operaatiossa aika kului tuskin vartti.
Kommentit
Lähetä kommentti